Kohti syvävihreää ilmastoagendaa

Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen

Kestävä yhteiskunta ei tarvitse lisää rahaa eikä uutta teknologiaa, vaan vaihtoehtoisia käytäntöjä ja rakenteita rahan ja teknologian hallitsemaan maailmaan. Kirjoituksemme tarkastelee ”punavihreän ilmastoagendan” pääpiirteitä erityisesti ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Lopuksi hahmottelemme vaihtoehtoisia ja ekologisesti kestäviä polkuja tulevaisuuden yhteiskunnalle, jota kutsumme ”syvävihreäksi ilmastoagendaksi”.

ELONKEHÄN KRIISI

Maapallon elonkehän tila on lohduton ja sen tulevaisuus näyttää vieläkin synkemmältä. Ilmastonmuutos etenee tappavaa tahtia, kirjaimellisesti. Luonnon monimuotoisuus on vähentynyt nopeammin kuin kertaakaan 65 miljoonaan vuoteen. Ikirouta ja jäätiköt sulavat, kun planeetta lämpenee. Fossiilisiin polttoaineisiin ja talouskasvuun perustuva teollinen sivilisaatio on musta tuho – väkivaltaa elonkehää kohtaan. (1)

Elonkehän kriisin liittyy elimellisesti se, että lisääntyvästä ymmärryksestä ja ympäristötietoisuudesta huolimatta, maailmantalous jatkaa kasvuaan, jossa eritoten niin kutsutut ”kehittyneet taloudet” kuluttavat luonnonvaroja kohtuuttomalla tavalla. Ja miksipä talous ei kasvaisi, kun valtaapitävät sekä suurin osa valtaan pyrkivistä ovat sitoutuneet sen kasvattamiseen. Tämä on tilanne niin kansainvälisesti kuin Suomessakin, maassa, jota suotta tituleerataan edelläkävijäksi ilmastoasioissa. Asiahan on juurikin päinvastoin: ”Jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset, tarvittaisiin 3,4 maapalloa”.(2)

Tänä vuonna kevät toi mukanaan parlamentaariset eduskuntavaalit sekä aimo annoksen siihen kytkeytyvää ilmastoretoriikkaa. Yhteiskunnallisen ilmastonmuutoskeskustelun lisääntymistä voidaan pitää hyvänä muutoksena, mutta ilmastokeskusteluissa tarjotaan myös ongelmallisesti epäselvää ja erheellistä keinovalikoimaa elonkehän kriisin ratkaisuun.

Poliittisten puolueiden lisäksi profiililtaan yhteiskuntakriittisten ajatushautomojen edustajat ovat tuoneet viime aikoina ilmastonmuutoskeskusteluun tärkeitä avauksia. Kansainvälisesti yksi merkittävimmistä ohjelmaideoista on ollut Green New Deal. Kotimaista keskustelua taas on käyty lisääntyvissä määrin yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus -muutosohjelman ympäriltä (ks. mm. Elonkehä 1/19 ja Antti Majavan haastattelu).

Esitämme tässä kirjoituksessa tiiviin ja näin ollen väkisinkin yleispiirteisen analyysin vihreiden ja vasemmistoliiton vaalikevään kestävyyteen liittyvistä aineistoista sekä Green New Dealista ja ekologisesta jälleenrakennuksen keskeisistä ongelmakohdista. Tarkastelumme lähtökohta on, että ilman ekologista kestävyyttä ei ole mielekästä puhua kestävyydestä ylipäätään, sillä sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys ovat aina alisteisia ekologiselle kestävyydelle.(3)

Edellä mainittuja ohjelmaideoita yhdistää tärkeä tavoite: elonkehän kriisin ratkaisu sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Sen lisäksi niitä yhdistävät oletukset lisärahan ja lisäteknologian tarpeista edellytyksinä elonkehän kriisin ratkaisuun. Kutsumme tämän tavoitteen ja näiden kahden oletuksen pohjalle rakentuvaa ohjelmaa ja ajattelua punavihreäksi ilmastoagendaksi. Vaikka agendan tavoite on tärkeä, väitämme, että että sen keinot eivät tuota toivottua lopputulosta. Toisin kuin punavihreä ilmastoagenda olettaa, elonkehän kriisin ratkaisu ei edellytä lisäystä taloudelliseen pääomaan tai valtiotalouden rahoituspohjan uudelleenajattelua eikä myöskään korkeaa teknologiaa.

MIKÄ PUNAVIHREÄ ILMASTOAGENDA?

Kevään 2019 eduskuntavaalien alla poliittiseen keskusteluun nousi useampikin ekologista kestävyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaativa ohjelmajulistus. Poliittisista puolueista vihreät ajavat reilua muutosta(4) kun taas vasemmistoliitto oikeudenmukaista ilmastosiirtymää(5). Mainittujen puolueiden näkemykset ovat monilta osin samoilla linjoilla Yhdysvalloissa paljon keskustelua herättäneen Green New Deal­ –ohjelman(6), mutta myös Bios-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus –agendan(7) kanssa. Esittelemme alla näiden ohjelmaideoiden ja vaaliohjelmien pääpirteitä ja teoreettista taustaa.

Green New Deal

Yhdysvaltalaislähtöinen Green New Deal (GND) ottaa innoituksensa Francis Delano Rooseveltin 1930-luvun New Deal -ohjelmasta, joka pyrki nostamaan Yhdysvallat vuonna 1929 alkaneesta suurlamasta. Kyseessä oli silloin suuri ja pitkälti valtiovetoinen elvyttämisprojekti, joka suuntautui monialaisesti talouteen ja sosiaaliturvaan. Yhtä lailla inspiraatiota GND:hen on haettu toisen maailmansodan aikaisesta valtiojohtoisesta talouden laajamittaisesta mobilisaatiosta. Kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortezin ympärille kytkeytyvä GND pyrkii pitkälti samoihin tavoitteisiin kuin New Deal ja myös tällä kertaa uusjaossa ovat mukana ympäristöasiat – tosin 2000-luvun painotuksin.(8) Lyhyesti ilmaistuna: GND pyrkii ratkaisemaan yhtäaikaisesti sekä ilmastonmuutoksen että yhteiskunnan kasvavan taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden Yhdysvalloissa.

Ohjelman keinot pähkinänkuoressa ovat ”vihreämpi” teknologia, kasvava työn ja tuotannon määrä sekä laajamittainen valtion tukema investointiohjelma, joka kohdistuisi työntekijöihin, yrityksiin ja yhteisöihin. Pohjimmiltaan GND onkin Yhdysvaltojen demokraattiseen puolueeseen kytköksissä oleva talouden kasvu- ja elvytysohjelma, joka pyrkii sosiaalisesti vähemmän poissulkevaan kasvuun ympäristöä liikaa tuhoamatta.

Vaikka ohjelma on herättänyt niin Yhdysvalloissa kuin kansainvälisestikin paljon tärkeää keskustelua ilmastosta, on se kestävyyden näkökulmasta hyvin ongelmallinen. Tämä johtuu juuri ohjelman ilmiselvästä talouskasvuhakuisuudesta. Kun ohjelman tavoitteena on tuottaa lisää vaurautta, kasvattaa elintasoa ja tehdä Yhdysvalloista jälleen maailman taloudellisen tuotannon keskus, on sanomattakin selvää, etteivät mitkään näistä tavoitteista tue siirtymää kestävään yhteiskuntaan.

Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus

Yhteiskunta- ja talouskasvukriittisistä ulostuloistaan tunnetun BIOS-tutkimusyksikön(9)(10) yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus on laajamittainen yhteiskunnallinen muutosohjelma. Se esiteltiin ensimmäisen kerran Paavo Järjensivun kirjassa Rajattomasti rahaa niukkuudessa (Like, 2016). Tämän jälkeen BIOS on ottanut ekologisen jälleenrakennuksen osaksi toimenpide- ja politiikkaehdotuksiaan.(11)

Muutosohjelman kautta pyritään vastaamaan siihen, miten monimutkainen ja luonnonresursseja ylikuluttava yhteiskunta voitaisiin ohjata kestävälle pohjalle seuraavien 20–30 vuoden kuluessa. Jälleenrakennuksella tässä kohden viitataan sekä toisen maailmansodan jälkeisiin tapahtumiin, jolloin yhteiskuntien uudelleenrakentamiseen investoitiin mittavalla tavalla, mutta myös fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan yhteiskunnallisen infrastruktuurin korvaamiseen uusiutuvilla energiamuodoilla ja ”puhtaammilla” teknologioilla.

Keskeisessä roolissa tämän hankkeen rahoituksessa on ajatus rahasta rajattomana ja ehtymättömänä talouspolitiikan välineenä. Valtioilta, joilla on oma keskuspankki, raha ei voi koskaan loppua, koska se voi aina painaa sitä lisää. Kirjassaan Järvensivu tuo ansiokkaasti esiin niin kutsutun modernin rahateorian edut suhteessa nykyiseen niukkaan ja kurjistavaan rahapolitiikkaan. Kun rahan ajatellaan olevan loputonta, avaa se uudenlaisen mahdollisuuden yhteiskuntasuunnitteluun tai vaikkapa uusien teknologioiden ja infrastruktuurin jälleenrakentamiseen.

Epäselväksi kuitenkin jää, miten materiaalivirrat kytkeytyvät irti taloudesta? Toisin sanoen, jos ekologinen jälleenrakennus perustuu rahan määrän lisäämiseen ja uusien teknologioiden kehittämiseen, kuinka kulutus ja tuotanto voivat vähentyä? Vaikka BIOS pyrkiikin toiminnassaan edistämään talouskasvun purkamista, yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus ei ohjelmana nähdäksemme tue tätä tavoitetta. Palaamme tähän vielä myöhemmin.

Reilu muutos

Reilu muutos oli keskeinen osa vihreiden kevään vaaliohjelmaa. Sillä tarkoitetaan ennen muuta oikeudenmukaista ja turvallista siirtymää kohti päästötöntä yhteiskuntaa. Puolueen mukaan: ”Edessämme on uusi teollinen vallankumous, ei vähempää. Ilmastonmuutoksen torjunta tarkoittaa valtavaa määrää uutta teknologiaa, palveluja, työtä ja kansainvälisiä markkinoita suomalaisille ympäristöä säästäville tuotteille ja ratkaisuille”.(12) Vihreiden katsantokannan mukaan tämä ”valtava määrä uutta teknologiaa” johtaa jollakin mystisellä tavalla kestävämpään yhteiskuntaan.

Vihreiden politiikassa elonkehän kriisi ja siihen sisältyvä ilmastonmuutos tuntuvat näyttäytyvän ensisijaisesti mahdollisuutena elämänlaadun ja kilpailukyvyn parantamiseen sen sijaan, että se olisi elämänedellytyksiä tuhoavana uhka Suomelle, ihmiskunnalle ja elonkehälle. Tätä havainnollistaa myös Pekka Haaviston lausahdus: ”Muutos on iso, mutta me suomalaiset olemme aina olleet hyviä uuden luomisessa. Ekologinen rakennemuutos tuo myös uutta työtä. Meistä voi tulla ilmastonmuutoksen torjunnan markkinajohtaja maailmalla.”(13) Luopumisen ja elintason tuntuvan laskun sijaan elonkehän kriisi on vihreille Suomen uusi valttikortti kansainvälisessä talouskilpailussa.

Oikeudenmukainen ilmastosiirtymä

Vasemmistoliiton kansanedustajat olivat alku vuodesta yllättävän suorasanaisia elonkehän kriisin pääasiallisista aiheuttajista.(14) Maaliskuun alussa jätettiin toimenpidealoitte eduskunnalle oikeudenmukaisesta ilmastosiirtymästä.(15) Aloitteessa todetaan, että: ”Halpa ja helposti saatava fossiilienergia on yli 150 vuotta muodostanut taloudellisen ja yhteiskunnallisen järjestelmämme aineellisen perustan ja muovannut tuotantojärjestelmiä, kulutustottumuksia, elinympäristöjä, valtarakenteita ja sosiaalisia suhteita. Kapitalistista markkinataloutta, siten kuin sen tunnemme, ei ole ollut olemassa ilman uusiutumatonta energiaa. Talouskasvu on aina merkinnyt lisääntyvää luonnonvarojen käyttöä ja iso osa työstä on kytköksissä fossiilitalouteen.”

Kiinnostavaa on kuitenkin huomata, ettei myöskään tässä aloitteessa, tai vasemmistoliiton kevään vaaliohjelmassa ylipäätään, painoteta tuotannon ja kulutuksen kokonaistason vähentämistä, vaan päähuomio on ennemmin valtion roolissa huolehtimassa oikeudenmukaisesta siirtymästä kohti kestävää yhteiskuntaa. Vasemmistoliitolle tämä tarkoittaa erityisesti sitä, valtio takaa toimeentulon rakennemuutoksen aikana, missä tiettyjä toimialoja, kuten turveteollisuus, ajatetaan alas.

PUNAVIHREÄN AGENDA ONGELMAKOHDAT

Vaikka esiteltyjen ohjelmaideoiden ja vaaliohjelmien välillä on toki selviä eroja esimerkiksi talouskasvuun sitoutumisen suhteen, perustuvat ne pitkälti samoille oletuksille tarvittavista keinoista hillitä ilmastonmuutosta. Ensimmäinen niistä on oletus, että kriisin ratkaiseminen vaatii laajan rahoituspohjan. Toinen taas on oletus teknologiakehityksen mahdollisuuksista ja hyödyistä. Lisäksi aloitteita yhdistää näkemys valtion roolista ohjaamassa ja tukemassa yhteiskunnallisia muutoksia kohti kestävyyttä.

Oletus lisärahan tarpeesta

Erityisesti Green New Deal ja yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus tukeutuvat jo mainittuun moderniin rahateoriaan, jonka keskeisin huomio on se, että raha ei ole niukassa vaan sitä on mahdollista painaa niin paljon kuin kulloinkin päätetään. Jos luottamus rahamarkkinoilla säilyy, voi keskuspankki jatkaa rahan lisäämistä järjestelmään aina tilanteen, tarpeiden ja halujen mukaisesti. Näin ollen rahan ei tarvitse määrittää politiikan reunaehtoja (kuten se nyt tekee), vaan nimenomaan luonnonvarat ja niiden saatavuus sekä yhteiskunnalliset arvot määrittäisivät ne.

Se, että valtio voi oman keskuspankkinsa kautta jatkuvasti lisätä rahan määrää – teoriassa loputtomasti – on toki merkittävä löydös ja avaus verrattuna oikeistovetoiseen talous- ja rahapolitiikkaan, jossa velanmaksun pakolla perustellaan kurituspolitiikkaa ja niskalenkkejä vähävaraisista. Myös ekologisista rajoista puhuminen, edes hypoteettisessa mielessä, on tärkeä askel. Vaihtoehtoisen rahapolitiikan kautta on mahdollista nähdä valtio keskeisenä tahona ja toimijana, minkä kautta taloutta ja sosiaalipolitiikkaa voidaan ohjata – markkinoiden ja ylikansallisen pääoman hegemonian sijaan. Tämän suuntainen rahapolitiikan muutos antaisikin valtiolle paremmat mahdollisuudet investoida asioihin, jotka eivät välttämättä ole ”taloudellisesti” kannattavia, kuten uusiutuvat energiamuodot.

Kuitenkin rahan lisäämiseen liittyy keskeinen ristiriita suhteessa luonnonvarojen kulutukseen. On empiirisesti perusteetonta olettaa, että rahan lisääminen kiertoon ei johtaisi lisääntyvään tuotantoon ja kulutukseen. Toisin sanoen: kuinka rahan lisääminen kiertoon voisi (edes teoriassa) pienentää kulutusta ja tuotannon tasoa tai niiden ekologista jalanjälkeä? Yksi spekulatiivinen keino tähän olisi rahan kutakin lisäystä kohden kohoava inflaatiotaso, joka mitätöisi koko alkuperäisen ajatuksen siitä, että olisi taas ”varaa pelastaa maailma”.

Elonkehän kannalta on keskeistä ymmärtää taloudellisen toiminnan laadun ja määrän ero oli se sitten mikro- tai makrotaloutta koskeva. Oletettu laadullinen parannus, esim. fossiilisista energiamuodoista aurinko- ja tuulienergiaan, ei välttämättä tarkoita määrällistä vähennystä. Uusituvan energiateknologian rakentaminen ja käyttö, kuten kaikki inhimillinen toiminta, lisäävät aina luonnonvarojen ja energian käyttöä.(16) Yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen materiaalinen jalanjälki olisi eittämättä jättimäinen, koska se peräänkuuluttaa nykyisen teollisen fossiilijärjestelmän korvaamista uusiutuvilla. Agendan toteutumiseen tarvitaan siis valtava määrä energiaa ja luonnonresursseja.

Esitetty vaihtoehtoinen rahapolitiikka sekä erilaiset tuet ja kannustimet ovat etupäässä keinoja puuttua tuotannon ja kulutuksen laatuun, mutta ei sen kokonaismäärään. Uskottavampaa olisi esittää, että nostamalla korkoja ja korottamalla yleistä hintatasoa (esim. verotuksen kautta), valtio voisi leikata kulutusta ja tuotantoa nopeallakin aikavälillä, ja siltikin turvata ihmisten perustarpeet. Sosiaalisesti oikeudenmukaista olisi toteuttaa tämän kaltaiset politiikkatoimet progressiivisesti niin, että eniten kuluttavat luopuisivat enemmästä, esimerkiksi hiiliveron tai muiden vastaavien keinojen kautta. Vaikkakin tämä keinovalikoima on ekologisesti realistisempi, ei sekään ole ongelmaton ainakaan niin kauan kuin valtio on kytköksissä globaaliin kasvutalouteen.

Oletus lisäteknologian tarpeesta

Toinen merkittävä ongelma punavihreässä ilmastoagendassa on oletus siitä, että teknologiaa tarvitaan lisää. Esitellyt kaksi vaaliohjelmaa ja kaksi ohjelmaideaa jakavat uskon ”puhtaaseen” ja ”päästöttömään” teknologiaan, jolla olisi mahdollista korvata nykyinen saastuttava, fossiilinen teknologia ja infrastruktuuri. Yksikään niistä ei haasta vihreän teknologian myyttiä. Punavihreässä ilmastoagendassa ei siis ole kyse modernin teollisen yhteiskunnan hallitusta alasajosta, vaan yhteiskunnan asteittaisesta suunnanmuutoksesta kohti vähähiilisempää versiota. Kenties tätä tavoitetilaa voisi myös kutsua nimellä punavihreä moderni.

Jos näin on, punavihreän ilmastoagendan puutteellisten keinojen lisäksi sen tavoitetila on epäuskottava. Modernin teknologian lumous ja öljyhumala ovat kenties sokaisseet sen laatijat. Ekologista kriisiä ei nähdä, koeta eikä kohdata tarvittavalla vakavuudella. Kestävyyden näkökulmasta oleellisin huomio tässä yhteydessä lienee se, että punavihreä ilmastoagenda vastaa ylituotannon ja –kulutuksen ongelmaan odottelemalla teknologista ja valtiolähtöistä ihmettä, joiden avulla fossiilinen infrastruktuuri korvataan puhtaalla teknologialla. Vaikka kansan enemmistö antaisi tukensa hankkeelle, näin ei kuitenkaan tule tapahtumaan. Tämä johtuu siitä syystä, että nykyisen infrastruktuurin korvaaminen uusiutuvilla energiamuodoilla on energiataloudellisesti epärealistinen ajatus(17), mutta myös kestämätön luonnonresurssien saatavuuden näkökulmasta sekä ihmiskeskeisyydessään eettisesti kyseenalainen. (18)

Ekologisesti kestävään yhteiskuntamuotoon siirtyminen ei siis voi tapahtua nykyisen kasvuun perustuvan järjestelmän asteittaisella korvaamisella, vaan ainoastaan sen hallitulla ja mahdollisimman ripeällä alasajolla. Uuden teknologian kehittämisen sijaan kyse on pitkälti luopumisesta.

Valtio ohjaa ja näyttää tietä – mutta minne?

Punavihreän ilmastonagendan suunnittelemana rahan ja teknologian suunniteltu lisäys edellyttää kaiken lisäksi vahvaa ja demokraattista valtiota. Tämä on toki johdonmukaista, sillä agendan mahtipontisuudesta johtuen on vaikea kuvitella minkään muun tahon kuin enemmän tai vähemmän suvereenin valtion pystyvän toteuttamaan sen läpiviennin.

Valtioon – muutosta ohjaavana tahona – tulisi kuitenkin suhtautua epäilevästi, sillä ylikansallisella pääomalla ja sen edustajilla on ollut valtiolliseen päätöksentekoon suuri merkitys erityisesti viimeisinä ”uusliberaalin kapitalismin” vuosikymmeninä. On äärimmäisen epätodennäköistä, että suurpääoma tai jokin tietty teollisuudenala, kuten vaikka fossiiliteollisuus, katselisi vierestä, kun sen etuja ja valtaa karsitaan. Yhdysvaltojen kongressi ja EU ovat surullisen kuuluisia kaikkein haitallisimman ja saastuttavimman teollisuuden lobbausarmeijojen läsnäolosta, ja myös Suomessa teollisuuden etujärjestöillä on kiistattoman suuri vaikutusvalta esim. metsä- ja energiapolitiikassa.

Valtion ja demokratian oletettu yhteensopivuus on myös mahdollista kyseenalaistaa. Yleisestä retoriikasta huolimatta historian saatossa ainakaan kansallisvaltiot eivät ole olleet demokraattisia elimiä. Valtioinstituutio on päinvastoin aina ollut kiinnittynyt hallitsevan luokan etuihin ja yksityisen pääoman intresseihin eikä nykymaailmassa tässä edes välttämättä nähdä mitään ongelmaa tai ristiriitaa. Aikanamme valtio on ilmiselvästi ylikansallisen suurpääoman valtio eli ”talouskasvu- ja kilpailuvaltio”. Ja vaikka valtiosta onnistuttaisiin tekemään enemmän demokraattinen ja tasa-arvoinen, ei se historian valossa ole näyttänyt takaavan kestävyyttä ekologisesta näkökulmasta. Sama pätee myös valtion puitteissa toteutettavaan koulutukseen, josta myös monet povaavat elonkehän pelastusta.(19)

KOHTI SYVÄVIHREÄÄ ILMASTOAGENDAA

Millainen sitten olisi kestävä ilmastoagenda? Väitämme, että elonkehä ei tarvitse lisää rahaa eikä uutta teknologiaa vaan vaihtoehtoisia käytäntöjä, taitoja ja rakenteita, jotka haastavat rahan ja teknologian hallitseman maailman. Näin ollen, tarvittavan ilmastoagendan tulisi laadullisten parannusten ajamisen sijaan keskittyä kyseenalaistamaan talouden määrällinen kasvu ja pyrkiä löytämään keinoja tuotannon ja kulutuksen kokonaistason vähentämiseksi. Tämän kaltaista ilmastoagendaa voitaisiin kutsua ”syvävihreäksi”.

Poliittisilla areenoilla ja kansalaisliikkeissä tulisi erityisesti keskittyä kysymykseen: kuinka talouskasvuun ja yhteiskunnan teknologisoitumiseen perustuva teollinen sivilisaatio voidaan purkaa ilman massiivista ekologista, sosiaalista, taloudellista ja poliittista katastrofia? Ja koska näitä katastrofeja ei voida enää sulkea pois, yhteisen ilmastoagendan tulisi myös keskittyä kysymykseen: kuinka varautua ja valmistautua ilmastokatastrofin varalta?

Syvävihreän agendan mukaan yhteiskunta ei voi perustua talouden kasvuun, monimutkaiseen teknologiaan eikä pitkälle vietyyn työnjakoon. Näiden sijasta tulevaisuuden yhteiselo tulee perustumaan omavaraisiin paikallistalouksiin, joko ennen romahdushuippua tai sen jälkeen, jossa suuri osa ihmisistä työskentelee suoraan perustarpeiden tyydyttämisen parissa. Tämä siirtymä on edessämme joka tapauksessa – halusimme tai emme – ja suurimman osan meistä on tyydyttävä selvästi nykyistä pienempään materiaaliseen elintasoon ja matalampaan teknologiaan.

Tätä niin kutsuttua uusmaalaistumista tukemaan tarvitaan koulutusta (kuten esim. Valtimolle perustettavaa Omavaraopistoa), jossa omavaraistaitoja opetellaan. Tarvitaan myös sellaisten arvojen omaksumista, jotka eivät rajaudu hyöty- tai virkistysperustaiseen luontosuhteeseen. Tarvitaan myös yhteiskunnallisia rakennemuutoksia, jotka tukevat sekä maallemuuttoa että tuotantoresursseihin ja -välineisiin käsiksi pääsyä, kuten kattavaa maareformia.

Perustarpeiden tyydyttämiseen liittyvien taitojen opettelu ja käytäntöjen harjoittaminen on myös toimiva tapa varautua niihin ekologisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin katastrofeihin, jotka monia kulttuureita uhkaavat. Syvävihreän ilmastoagendan peukalosääntönä voidaankin esittää, että mitä vähemmän riippuvaisia olemme monimutkaisesta rahan ja teknologian sivilisaatiosta, sen parempi.

Maaseudun uudelleenasutus saattaa muistuttaa 1950-luvun Suomen pientilojen mosaiikkia, jossa maatalouskoneiden, mutta myös kotieläinten määrä on melko vähäinen. Mennyttä aikaa vastaavan materiaalisen elintason ei tietenkään tarvitse tarkoittaa sen ajan arvoja ja asenneilmapiiriä, vaikka kaikkea modernia ei voi ja pidä ottaa mukaansa. Materiaalisesti niukka elämä voi olla henkisesti rikasta ja kulttuurisesti moniarvoista ja suvaitsevaa, mutta yhteisöjen arjen sisältöä tai sen yksityiskohtia on mahdoton päättää kaupungista käsin etukäteen. Kunkin yhteisökulttuurin sisällön ja käytännöt kun määrittävät siihen kuuluvat toimijat, olosuhteet ja paikka. Fyysistä työtä eivät uusmaalaistujat voi kuitenkaan välttää, kuin hyvällä (teko)syyllä.

Entä mitä tapahtuu kaupungeille tapahtuu uusmaalaistumisen myötä? Urbaanien keskittymien keskeinen materiaalinen ongelma on se, etteivät ne tuota elämänedellytyksiä, kuten ruokaa tai energiaa. Sitä vastoin ne kuluttavat niitä. Ihmiskulttuurien kriisiytyessä on vaikea nähdä miten suuret kaupungit voivat jatkaa olemassaoloaan, kun esim. modernit kuljetusjärjestelmät lakkaavat toimimasta, joko yhteiskunnallisen romahduksen tai halvan energian vääjäämättömän vähenemisen myötä. Kaupunkeja on toki ollut jo ennen teollista vallankumoustakin, mutta niiden koko on aina riippunut luonnonvarojen saatavuudesta (yhteiskunnallisten ja kansainvälisten sorto- ja riistojärjestelmien lisäksi).

Valtio taas voi periaatteessa toimia elonkehän puolestakin, vaikka empiirinen näyttö tästä onkin heikkoa tai puutteellista. Osaa ihmisistä valtio voi ja onkin tukenut turvaamalla toimeentuloa ja tuomalla turvaa ihmisten välisiltä konflikteilta. Siirtymävaiheet ovat aina epävakaata aikaa, minkä aikana valtiolle voi nähdä olevan käyttöä yhteiskuntajärjestyksen turvaajana. Lisäksi valtio voi, ainakin teoriassa, edesauttaa ihmisten uudelleenkoulutuksessa sekä rauhoitus- ja suojelualueiden ylläpitämisessä, mikäli koulutus- ja suojelutoimet ovat mielekkäitä kestävyyden kannalta. Pääasia kuitenkin on, ettei vastuu yhteisistä päätöksistä jää valtion tai muiden näennäisdemokraattisten elinten kontolle, vaan ihmisyhteisöt paikallisella tasolla määrittävät yhdessä toimivimmat ja kestävimmät tavat organisoida perustarpeiden tyydytyksen ja yhteisön arjen.

Modernin teknologian hyödyntämisen tai rahan lisäämisen sijaan syvävihreä ilmastoagenda peräänkuuluttaa valtavaa elintottumuksellista, yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta, joka johtaa tuotannon ja kulutuksen suoraan vähentämiseen. Kirjoituksessa esitetty punavihreä ilmastoagenda on ekologisesti kestämätön, mutta poliittisesti mahdollinen. Sen sijaan syvävihreä ilmastoagenda on ekologisesti kestävä, mutta (tällä hetkellä) poliittisesti mahdoton. Toivomme, että tämän kirjoituksen myötä syvävihreästä ilmastoagendasta ja ajattelusta tulee entistä uskottavampi ja varteenotettavampi vaihtoehto nykyiselle kestämättömälle kasvutaloudelle ja –politiikalle.

 

Kirjoitus on julkaistu alun perin Elonkehä-lehdessä (2/2019).

Ruuska, T. ja Heikkurinen P. Kohti syvävihreää ilmastoagendaa. Elonkehä, 2/2019, s. 57-65.

 

Kirjallisuus ja viitteet:

(1) Ruuska, T. & Heikkurinen, P. (2018) Väkivalta ihmisen aikakaudella. Tieteessä tapahtuu, 36(3), www.journal.fi/tt/article/view/70304.

 (2) WWF: https://wwf.fi/wwf-suomi/viestinta/uutiset-ja-tiedotteet/Maailman-ylikulutuspaiva-on-tanaan—jos-kaikki-kuluttaisivat-kuin-suomalaiset–tarvittaisiin-3-4-maapalloa-2837.a

(3) Heikkurinen, P. 2014. Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet. Tieteessä tapahtuu, 32, no. 4, https://journal.fi/tt/article/view/46149.

(4) ”Pysäytetään ilmastonmuutos, suojellaan yhteistä ympäristöämme”, https://www.vihreat.fi/asiat/vihrea-politiikka/ymparisto

(5) ”Toimenpidealoite oikeudenmukaisesta ilmastosiirtymästä” https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/EduskuntaAloite/Documents/TPA_83+2018.pdf

(6) Gunn-Wright, R. & Hocket, R: ”The Green New Deal – Mobilizing For A Just, Prosperous, And Sustainable Economy”, https://s3.us-east-2.amazonaws.com/ncsite/new_conesnsus_gnd_14_pager.pdf

(7) Järvensivu, P.: ”Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus: Talous- ja ilmastopolitiikkaa vaalikaudella 2019-2013 – seminaariesitys 22.11.2018”, https://bios.fi/files/bios_sorsa_seminaariesitys.pdf

(8) Järvensivu, P., Toivanen, T. & Vadén, T.: ”Green New Deal monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta”, https://sorsafoundation.fi/fi/green-new-deal-ja-monitieteinen-ymparistotutkimus/

(9) BIOS: ”Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio”, https://bios.fi/kulutuksen-vahentaminen-vaatimus-ja-vastareaktio/

(10) BIOS: ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?”, https://www.versuslehti.fi/kriittinen-tila/onko-irtikytkenta-realistinen-tavoite-suomelle/

(11) Järvensivu, P. & Toivanen, T.: ”Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen?”, https://politiikasta.fi/kuinka-suomi-voi-toteuttaa-pariisin-ilmastosopimuksen-mukaisen-ekologisen-jalleenrakennuksen/

(12) ks. viite 4.

(13) ”Pekka Haavisto puheessa: Suomesta ilmastonmuutoksen torjunnan markkinajohtaja maailmassa”, https://www.vihreat.fi/blogit/pekka-haavisto/2019/03/pekka-haavisto-puheessa-suomesta-ilmastonmuutoksen-torjunnan-markkinajohtaja-maailmassa

(14) ”Keskustelualoite ilmastonmuutoksen torjunnasta” https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/PoytakirjaAsiakohta/Sivut/PTK_142+2018+3.aspx

(15) ”Aloite oikeudenmukaisesta ilmastosiirtymästä”, https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/EduskuntaAloite/Documents/TPA_83+2018.pdf

(16) Heikkurinen, P. (2018). Degrowth by means of technology? A Treatise for an ethos of releasement. Journal of Cleaner Production, 197, 1654-1665.

(17) Vadén, T. (2009) EROEI-fantasia eli kysymyksiä tulevaisuuden filosofeille. Niin & Näin, 4/09, 46-54. https://netn.fi/artikkeli/eroei-fantasia-eli-kysymyksia-tulevaisuuden-filosofeille

(18) Heikkurinen, P., Rinkinen, J., Järvensivu, T., Wilen, K., & Ruuska, T. (2016). Organising in the Anthropocene: an ontological outline for ecocentric theorizing. Journal of Cleaner Production, 113, 705-714.

(19) Ruuska, T., (2019). Reproduction Revisited: Capitalism, Higher Education and Ecological Crisis, MayflyBooks, http://mayflybooks.org/?page_id=256.