Koronakriisin jälkeinen tulevaisuus on maalla

Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen

Kaupungeissa aggressiivisesti leviävä koronavirus on saattanut monet yhteiskunnat ja perheet osaksi taloudellis-humanitaarista kriisiä. Kriisin ympäristövaikutukset ovat kuitenkin olleet poikkeuksetta toivottuja. Tämä havainto tukee syvävihreän ympäristöliikkeen keskeistä oletusta osien ja kokonaisuuksien välisestä hierarkkisesta suhteesta – ihminen on vain osa elonkehän kirjoa. Toisin sanoen se mikä on ihmisyksilöille tai -kulttuureille toivottavaa tulee asettaa arvioitavaksi suhteessa monimuotoisen elämän jatkuvuuden kanssa. Koronakriisin seuraukset näyttävät myös tukevan väitettä, että kaupungistumiseen perustava globalisaatiokehitys ei ole toivottua taloudellis-humanitaarisesta eikä ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Tämä kirjoitus kannustaa kaupunkilaisia etsimään vaihtoehtoja koronan jälkeiseen aikaan maaseudulle sijoittuvista energia- ja ruokaomavaraisista paikallistalouksista.

Korona aiheutti taloudellis-humanitaarisen kriisin

Aina Henry David Thoreaun ajoista lähtien syvävihreä ympäristöliike on kuvannut elonkehän[1] tuhoja ja analysoinut niiden perimmäisiä syitä. Näiden ohella se on peräänkuuluttanut laajamittaista yhteiskunnallista muutosta, koskien erityisesti teollistuneita ja kaupungistuneita valtioita ja kansakuntia. Nykyisin myös kansainvälinen tiedeyhteisö on raporteissaan yksimielinen siitä, että ilmastomuutos ja kuudes massasukupuutto ovat todellisia eksistentiaalisia uhkia, jotka johtuvat ennen muuta ihmislajin elinpiirin laajenemisesta ja kasvavasta materiaalisesta tuotannosta ja kulutuksesta.

Elonkehän kriisin luonnontieteellisesti tunnistetut syyt ja seuraukset ovat kuitenkin kulttuurista ja kontekstista riippuvaisia. Onhan selvää, että kaikki ihmiskulttuurit eivät ole (olleet) yhtä tuhovoimaisia. Kestävyyden näkökulmasta voidaan silti sanoa, että kaikkien ihmisyksilöiden ja -kulttuurien yhteenlaskettu kulutus on tällä hetkellä aivan liian suuri, mitä esimerkiksi antroposeeni pyrkii terminä kuvaamaan.

Toisaalta uusiutumattomia luonnonvaroja kulutetaan nopeammin kuin niille keksitään korvaajia ja toisaalta taas uusiutuvia luonnonvaroja käytetään nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua. Näiden kahden nk. resurssikysymyksen lisäksi ihmiskunnalla on kasvava jäteongelma, joka liittyy erityisesti kasvihuonekaasuihin, joita nousee ilmakehään fossiilisia polttoaineita poltettaessa (vähäisiä eivät ole myöskään ongelmat liittyen ydinvoimaan tai muiden teollisten jätteiden kierrättämiseen). Luonnonvarojen kulutus on niin nopeaa ja laajamittaista ettei elonkehän osat ehdi uusiutua tai ottaa vastaan päästöjä, jotta elonkehä pystyisi kokonaisuutena ylläpitämään, holoseenille tyypillisiä, vakaita ilmasto-oloja.

Edellä kuvatut asiat niputetaan tyypillisesti yhteen ja käsitteellistetään ympäristökriisinä, jonka nähdään enenevässä määrin olevan yhteydessä myös humanitaarisiin kriiseihin. Ympäristön epätoivotut muutokset, kuten lisääntyneet tulvat ja kuivuusjaksot, vaikuttavat ihmisten elinoloihin ja ovat myös usein yhteiskunnallisien levottomuuksien ja aseellisten konfliktien taustalla.

Monimuotoista ja rauhanomaista eloa haastavat vitsaukset ovat olleet tiedossamme jo pitkään ja paljon ennen nyt hengitysteissä jylläävää koronavirusta. Myös erisyvyiset ja -laajuiset talouskriisit, jotka ovat ensisijaisesti humanitaarisia kriisejä, ovat olleet elimellinen osa globaalisti verkottunutta, jatkuvaan pääoman kerryttämiseen ja talouskasvuun perustuvaa kapitalistista talousjärjestelmää.

Covid-19 -viruksen hoitoon liittyvät seuraukset aiheuttivat kuitenkin jossain määrin uudenlaisen humanitaarisen kriisin, jossa yhdistyy sekä kapitalistisen kasvutalouden kriisi että kaupunkielämäntyyliin liittyvät rajoitukset ja sanktiot. Vaikka globaalin kapitalistisen järjestelmän seuraavaa kriisiä uumoiltiin alkavaksi jo monta vuotta, lopulta se oli korona-pandemia, joka romahdutti globaalin talouden ja loi pohjan mahdollisesti pahimmalle toimeentulokriisille sitten maailmansotien. Edelleen meneillään oleva kriisi ajoi sen ensimmäisten kuukausien aikana suurien väestökeskittymien ihmiset koteihinsa arestiin ja sairastutti lukemattomat määrät ihmisiä ympäri maailmaa. Tulevien kuukausien näkymät ovat edelleen hyvin epävarmoja eikä niitä selvennä jatkuva informaatiotulva, sen ristiriitaisuus tai eri kulttuurien toisistaan poikkeavat reaktiot viruksen leviämisen hidastamiseen.

Elonkehän tuhoon kytkeytyvien kriisien kannalta on tärkeää huomata, että koronakriisi on ensisijaisti taloudellis-humanitaarinen kriisi, sillä sen ei-toivotut vaikutukset koskevat erityisesti ihmisten terveyttä ja toimeentuloa. Viruksen ympäristövaikutukset ovat sen sijaan olleet poikkeuksetta toivottavia, esimerkiksi ilman- ja vedenlaatu on parantunut useissa kaupungeissa. Lisäksi korona-rajoituksista johtuen, ihmiset ovat joutuneet vähentämään liikkumista sekä rajoittamaan kuluttamistaan heidän tulojen vähentyessä ja toimeentulonäkymien huonontuessa, mikä on puolestaan johtanut tuotannon ja kuluttamisen supistumiseen. Taloudellisen toimeliaisuuden vähentymisen seurauksena taas luonnonresurssien kulutus ja päästöt ovat laskeneet ympäri maailman.

Koronakriisi on saanut aikaan sen, mihin vaurauden kasvun varaan rakennetut talous-poliittiset järjestelmät tai valtavirran ympäristöliike eivät ole kyenneet eli vähentämään tuotannon ja kulutuksen määrää. Ongelma on silti edelleen yhteiskunnallisissa prioriteeteissa, vaikka niitä onkin pantu koronan myötä uuteen järjestykseen. Ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeneen ihmisten terveys on asetettu taloudellisen voitontavoittelun edelle, minkä sivuvaikutuksena ympäristöön kohdistuva kuormitus on pienentynyt.

Perustavaa laatua oleva ongelma säilyy kuitenkin korona- ja talouskriisin taustalla: kaikki tämän hetkisessä julkisessa keskustelussa viittaa siihen, että ihmisten hyvinvointia tullaan myös jatkossa tavoittelemaan talouskasvun kautta sen sijaan, että suunnitelmallisesti vähennettäisiin tuotannon ja kulutuksen määrää monimuotoisen elämänsuojelun nimissä, mutta samalla turvaten ihmisten toimeentulomahdollisuuksia. Korona ei siis ole ympäristöliikkeen voitto, vaan pelkkä hengähdystauko.

Ihmiselämien priorisoinnista huolimatta pandemian kielteiset humanitaariset seuraukset ovat olleet mittavia eikä niiden aiheuttamaa inhimillistä surua ja tuskaa voi eikä pidä vähätellä. Covid-19 -virukseen menehtyneiden lisäksi tällä hetkellä näyttää siltä, että suuren osan kaupungeissa ja toimistoissa töitään tekevien ihmisten toimeentulo on uhattuna. Heitä uhkaavat velkaantuminen, maksuhäiriöt sekä konkurssit ja häädöt. Sosiaaliturvan varaan jäävien määrä on myös lisääntynyt vauhdilla, millä voi olla odottamattomia seuraamuksia myös yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien vakaudelle.

Tämä yksityishenkilöiden ja kansantalouksien kriisiytyminen johtuu eritoten talouskasvunäkymien heikkenemisestä. Ja kun talouskasvu lakkaa tai vaarantuu seuraa siitä inhimillisiä takaiskuja taloudelliseen kasvuun perustuvissa yhteiskunnissa ja niissä kotitalouksissa, joiden toimeentulo on sidottu kasvutalouteen. Kasvutalouden vaatimat asiat ja elonkehän monimuotoisuuden suojeluun liittyvät toimenpiteet ovat syvästi ristiriidassa keskenään.

Kaupungistumiseen perustava globalisaatiokehitys tarvitsee vaihtoehtoja

Suomalaisen yhteiskunnan perusinfrastruktuuri on toiminut koronakriisin aikana hyvin. Terveydenhuoltojärjestelmän toiminnan lisäksi ruokaa on saanut kaupasta hamstrauksesta huolimatta. Sähkön- ja lämmönjakelu on ollut moitteetonta, juomavettä on virrannut hanasta, viihdettä puskenut medioista ja etätöitä tekevien kalenterit ovat täyttyneet erinäisistä nettipalavereista.

Levottomuuksia tai joukkohysteriaa ei ole esiintynyt. Kaikki näyttäisi siis olevan jokseenkin ennallaan ja odottavan vain paluuta ”normaaliin”, joka monella suomalaisella rakentuu kodin lisäksi työpaikan, harrastusten ja suurten yleisötapahtumien ympärille. Moni taitaa myös odottaa sellaista ”vanhaa arkea”, johon kuuluu kahviloissa, ravintoloissa ja kapakoissa seurustelu sekä lomamatkojen suunnittelu. Paitsi että mitä pidemmäksi koronakriisi äityy, sitä epävarmemmaksi käy kasvavan ihmisjoukon toimeentulo ja sen myötä mahdollisuus palata aikaisempiin elämäntyyleihin ja kulutustottumuksiin.

Korona-pandemia onkin paljastanut globaalin, kasvuun ja investointeihin perustuvan talousjärjestelmän perusteelliset ongelmat. Se on lisäksi osoittanut sen, kuinka harva suomalainen enää työskentelee perustarpeiden tyydytykseen liittyvien asioiden parissa. Monet yksilöt ja yhteisöt ovat koronan myötä ehkä huomanneet ensinnäkin kuinka haavoittuvainen globaaliin kasvutalouteen perustuva järjestelmä on ja toiseksi, kuinka riippuvaisia he itse siitä ovat. Toistuvasti horjuva ja voittajiin sekä häviäjiin jakautuva kasvutalous kun tarkoittaa monelle koronasta huolimattakin epävarmaa ja yksipuolista elämää sekä toimeentuloa.

Pitkälle kaupungistuneissa nyky-yhteiskunnissa työnjako on hyvin eriytynyttä. Modernit yhteiskunnat ovat rakennettu talouskasvun, teknologiakehityksen sekä työnjaon kehittymisen perustalle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaupunkivaltaiset nyky-yhteiskunnat ovat huomattavasti monimutkaisempia kuin maaseudun paikallistaloudet. Nykytalouden toimijat operoivat usein tietyllä toimialalla ja tuottavat pääsääntöisesti yhtä hyödykettä tai palvelua. Ruoka tuotetaan ensisijaisesti teollisen maanviljelyn piiristä, jolloin pellolla viljellään yhtä tai korkeintaan muutamaa kasvia traktoreiden ja muiden koneiden sekä teollisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden avulla.

Osana näitä monimutkaisia järjestelmiä ihmiset kouluttautuvat tietylle alalle ja tulevat jonkin yhden asian asiantuntijaksi. Rahan, ja eritoten velan, rooli on pitää yksilöt kiinni kasvutaloudessa ja kuluttamassa sekä sitoa sosiaalisia suhteita eurojen ympärille. Kyse on koko elämän hyödykkeistämisestä, jolloin inhimillistä toimintaa ja koko elonkehän kohtaloa määrittää taloudellinen arvontuotanto.

Globalisoitunut maailma on kaikkialle verkottunut asioiden, tavaroiden ja ihmisten liikuttelujärjestelmä, yksi suuri kaupunkien välinen systeemi. Logiikaltaan ja tarkoitusperiltään se on yksisuuntainen, kulttuurien rikkautta homogenisoiva ja elinympäristöjä tuhoava voima. Kaupungit alkoivat laajentua ja väestö kasvaa nopealla tahdilla sitä mukaa kuin fossiilisia polttoaineita alettiin hyödyntää ruoan ja hyödykkeiden tuotannossa. Yhteismaiden aitaaminen ja anastaminen loivat aikanaan ja luovat edelleen pohjan kaupunkien työväestölle, nk. työläisten vara-armeijalle, ajamalla heidät pois mailtaan, samalla kun tehomaatalous sortaa ja kurittaa jäljellä olevia pienviljelijöitä, maataloustyöntekijöitä, kotieläimiä sekä maaperää. Nykypäivän urbaanit asumis- ja kulutuskeskittymät perustuvat yksiselitteisesti maaseudun hyväksikäyttöön ja sen kuihduttamiseen sekä ihmiskulttuurien kirjosta ja paikallistalouksista että myös elämän monimuotoisuudesta.

Meneillään oleva koronakriisi on tehnyt tämän kestämättömän kehityksen näkyvämmäksi kuin ennen. On yhä selvempää, ettei kaupungistumiseen perustava globalisaatiokehitys ole toivottua jo pelkästään ympäristön näkökulmasta, vaan myös taloudellis-humanitaarisista syistä. Covid-19, kuten muutkin hengityselinten kautta leviävät infektiot, leviää nopeasti siellä missä paljon ihmisiä asustaa tiiviisti. Pandemiat ovat ihmisasutuksen leviämisen, kaupungistumisen ja ihmisten lisääntyneen liikkumisen tuotoksia.

Rinnakkaisjärjestelmät rakentuvat maaseudulle

Kaikesta huolimatta koronakriisi on tuonut syvävihreälle ympäristöliikkeelle vain vähän uutta tullessaan. Havainto siitä, että pääasiassa kaupungeissa jylläävä koronavirus on aiheuttanut taloudellis-humanitaarisen kriisiin, ja samalla ihmisten aiheuttamat negatiiviset ympäristövaikutukset ovat vähentyneet, tukee syvävihreän ympäristöliikkeen keskeistä väitettä osien ja kokonaisuuksien välisestä hierarkiasta. Ihminen on vain yksi laji muiden joukossa ja osa isompaa elämän kudelmaa. Antroposeenin, eli ihmisen, aikakaudella suurin osa maapallon muista olennoista kärsii ihmisten aiheuttamista ympäristötuhoista. Pandemian hoitoon liittyvät toimet ovat toistaiseksi vähentäneet näiden ympäristötuhojen määrää, minkä takia voi sanoa, että elonkehä kokonaisuutena on hyötynyt tästä ihmiskuntaa koskettavasta kriisistä – yhtään inhimillistä kärsimystä tai sen epäoikeudenmukaisuutta vähättelemättä. Toisaalta jos kriisin jälkeen ihmisten aiheuttamat ympäristötuhot jälleen palaavat samalle tai korkeammalle tasolle kuin ennen koronakriisiä, olemme jälleen palanneet kestämättömään ”normaaliin”.

Tämän ”normaalin” sijaan, syvävihreän ympäristöliikkeen keskeinen tavoite on edelleen elon moninainen kukoistus, ei pelkästään ihmislajin tai sen joidenkin sen alakulttuurien edustajien hyvinvointi, sillä jokaisen ihmisen tai –kulttuurin kukoistamisen edellytys on lopulta monimuotoinen elonkehä. Syvävihreä ympäristöliike tarjoaakin lääkkeeksi eri olentojen ”intressien” linjaamista keskenään siten, että ihmislaji sallisi enemmän tilaa elonkehän muille asukkaille. Keskeisin keino tähän on talouskasvun ja elintason rajoittaminen, jotta kulutus per henkilö pienentyisi. Suuren vähennystarpeen vuoksi järkevintä olisi tietenkin aloittaa kaikista ylikuluttavimmista talouksista. Myös väestönkasvun rajoittaminen kytkeytyy keskeisesti näihin kysymyksiin – mitä enemmän ihmisiä on maapallolla sitä enemmän yksi laji valtaa alaa muilta maapallon asukeilta.

Näitä tavoitteita ei kuitenkaan voida saavuttaa nykyistä kasvutalousjärjestelmää asteittain muuttamalla, vaan rakentamalla sille vaihtoehtoja. Toimivia vaihtoehtoja ei voida suunnitella ja toteuttaa ainoastaan järjestelmän sisällä, vaan on mentävä sen laitamille tai kokonaan sen ulkopuolelle. Tämä tarkoittaa maaseudun potentiaalin huolellista tarkastelemista ja kaupunkikehityksen kriittistä tarkastelua.

Energia- ja ruokaomavaraisten paikallistalouksien luominen on erinomainen tapa vähentää omaa kulutustaan ja valmistautua öljy- ja muiden resurssihuippujen myötä kriisiytyvään tulevaisuuteen. Globaalille kasvutaloudelle vaihtoehtoista olemisen tapaa edustavat jo monet maalla asuvat ja lisääntyvässä määrin uudet maalaiset, nk. ”uusmaalaiset” tai maalle muuttoa suunnittelevat ”uusmaalaistujat”. Nämä maalla asujat ovat yksilöitä, perheitä ja muita ihmisyhteisöjä, jotka asuvat kaupunkien ulkopuolella päämääränään lisätä ruoka- ja energiaomavaraisuusastetta solidaarisessa hengessä. Tämä kasvava liikehdintä vahvistaa paikallisia toimeentulomahdollisuuksia ja rikastuttaa alueen kulttuuria. Näiden omavaraistilojen ja -kylien verkostoituessa myös laajempi yhteiskunnallinen huoltovarmuus ja resilienssi vahvistuu.

Maalle muuttamisen myötä ihmisillä on myös mahdollisuus ottaa vastuu omasta elämästään, läheisistään ja lähiympäristöstään sekä katkaista riippuvaisuutensa monimutkaisesta ja kestämättömästä kasvutaloudesta. Perustarpeiden ääreen paneutuva arki maalla ei muutenkaan samalla tavalla häiriinny esim. maailmalla jylläävien talouskriisien tai infektiosairauksien vuoksi. Tämän todistavat koronaviruksen aikana monet maaseutua asuttavien ystävien ja tuttujen kertomukset. Puita on kaadettu ja pilkottu sekä maata muokattu viljelysesonkia varten entiseen tapaan.

Maalle muuttaminen ei kuitenkaan ole välttämättä helppoa, johtuen mm. monien käytännön taitojen puutteesta, tarvittavien sosiaalisten tukirakenteiden olemattomuudesta ja lähes poikkeuksetta vaadittavasta rahallisesta pääomasta, joka mahdollistaisi oman tai yhteisen maan hankinnan. Erityisesti näistä syistä Valtimon Omavaraopiston ja Ikikaiku Elämänperintösäätiön kaltaiset hankkeet ovat äärimmäisen tärkeitä syvävihreälle ympäristöliikkeelle.

Lopuksi voidaan sanoa, että meneillään oleva taloudellis-humanitaarinen kriisi on avannut mahdollisuuden laajalle kulttuuriselle murrokselle. Yhteiskunnallinen keskustelu on kuitenkin pitkälti keskittynyt taloudelliseen elvytykseen, jonka tähtäimessä näyttää olevan koti- ja kansantalouksien palautus kasvu-uralle. Sen sijaan, että kallista yhteistä aikaa ja energiaa käytetään pohtimaan mihin elvytys tulisi kohdistaa, kuten esim. tuuli- vai ydinvoimaloihin tai raide- vai lentoliikenteeseen, tulisi esille nostaa myös vaihtoehto rahojen käyttämisestä metsien ja vesistöjen suojeluun tai jopa rahojen kokonaan käyttämättä jättämisestä. Kasvutalous vaarantaa elonkehän monimuotoisuuden ja näin ollen myös ihmiskulttuurien jatkuvuuden, joten tähän ”normaaliin” ei tulisi missään tapauksessa palata. Sen sijaan nyt on hetki kohdistaa aikaa ja resursseja omavaraisten yhteisöjen perustamiseen ja tukemiseen!

Kirjoitus on julkaistu alun perin Elonkehä-lehdessä (2/2020).

Ruuska, T. ja Heikkurinen P. Koronakriisin jälkeinen tulevaisuus on maalla. Elonkehä, 2/2020, s. 10-15.

Kriisien aika ja maalle paluu

Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen

Elonkehän kriisit, kuten ilmastonmuutos ja kuudes massasukupuuttoaalto sekä aseelliset konfliktit, köyhyys ja infektiotaudit, olivat keskuudessamme jo ennen koronavirusta. Ympäristöllisten ja humanitaaristen kriisien lisäksi uutta globaalia talouskriisiä povattiin alkavaksi jo parin vuoden ajan [1].

Covid-19 tuotti kuitenkin uudenlaisen kriisin. Se romahdutti maailmantalouden ja loi pohjan mahdollisesti pahimmalle toimeentulokriisille sitten maailmansotien. Se on ajanut erityisesti suurten kaupunkien ihmiset koteihinsa arestiin ja sairastuttanut lukemattomat määrät ympäri maailmaa. Tulevien kuukausien näkymät ovatkin vielä hyvin epävarmoja – kukaan ei oikein osaa kertoa mitä on tulossa.

Korona on kuitenkin ensisijaisti taloudellis-humanitaarinen kriisi. Viruksen ympäristövaikutukset ovat sen sijaan olleet poikkeuksetta toivottavia. Ihmiset liikkuvat ja kuluttava luonnonresursseja nyt vähemmän, mikä näkyy myös tuotannon supistumisena. Tämän seurauksena ilman- ja vedenlaatu on jo parantunut useissa kaupungeissa [2].

Pandemian ei-toivotut vaikutukset ovat siis lähes yksinomaan taloudellisia ja sosiaalisia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että suuren osan kaupungeissa ja toimistoissa töitään tekevien ihmisten toimeentulo on vaarassa: velkaantuminen, konkurssit, häädöt ja maksuhäiriöt tulevat näillä näkymin lisääntymään, millä voi olla odottamattomia seuraamuksia myös yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien vakaudelle. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kun talouskasvu lakkaa tai kasvunäkymät vaarantuvat globaalissa talousjärjestelmässä, seuraa siitä luonnollisesti inhimillisiä ongelmia taloudelliseen kasvuun perustuvissa yhteiskunnissa ja erityisesti kasvuun sidotun toimeentulon hankinnassa. Eläkkeet, asuntolainan lyhennykset, vuokrat ja toimeentulotuet ovat kaikki osa samaa ongelmavyyhtiä.

Erikoisen tilanteesta tekee se, että modernin yhteiskunnan perusinfrastruktuuri toimii edelleen hyvin, mutta silti valtaosan toimeentulo on uhattuna. Terveydenhuoltojärjestelmän toiminnan lisäksi ruokaa saa siis vielä kaupasta, energiaa pistorasiasta, vettä hanasta ja viihdettä netistä. Korona-pandemia on paljastanut globaalin, kasvuun ja tulevaisuuden investointeihin perustuvan talous- ja toimeentulojärjestelmän ongelmat, mutta ennen kaikkea sen kuinka pieni osa ihmisistä enää työskentelee perustarpeiden tyydytykseen liittyvien asioiden parissa. Suurkaupungeissa tämä irtautuminen on tietenkin vielä selvempää.

Modernissa yhteiskunnassa työnjako on hyvin eriytynyttä, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhteiskuntamme on yhä monimutkaisempi ja keskinäisriippuvaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Samalla se on merkittävästi haavoittavaisempi [3], esimerkiksi koronan kaltaisille tapahtumille. Globaali kasvutalous on rakennettu eriytymiselle ja erikoistumiselle: yritykset toimivat tietyllä toimialalla, tuottavat pääsääntöisesti yhtä hyödykettä tai palvelua, teollisen maanviljelyn puitteissa viljellään pellolla yhtä kasvia, ihmiset kouluttautuvat tietylle alalle ja tulevat jonkin yhden asian asiantuntijaksi, ja samalla ihmiset pakkautuvat asumaan kaupunkeihin, joissa sosiaaliset suhteet ja toimeentulotavat pirstaloituvat entisestään.

Raha (ja erityisesti velka) sitoo modernissa maailmassa eri asiat yhteen, ja mukamas yhteismitallistaa ne, mikä siis myös mahdollistaa yhteiskunnalliset erikoistumisen ja pirstaloitumisen. Globalisoitunut maailma on kaikkialle verkottunut asioiden, tavaroiden ja ihmisten liikuttelujärjestelmä, yksi suuri kaupunkien välinen systeemi, mikä on luonut oivallisen kasvualustan uusille viruksille. Korona onkin näin paljastanut väestönkasvuun ja urbanisaatioon liittyviä ongelmia tavalla, joita ei ole kohdattu modernin lääketieteen aikakaudella. Virus leviää nopeasti juuri siellä missä ihmisiä on paljon eli toisin sanoen kaupungeissa. Pandemiat ovat nimenomaan kaupungistumisen ja ihmisasutuksen maailmanlaajuisen leviämisen seuraamuksia.

Minkälaisia johtopäätöksiä näistä huomioista voitaisiin sitten tehdä ympäristöliikkeen näkökulmasta? Syvävihreästä nälökulmasta käsin korona tuo tullessaan vain vähän uutta. Syvävihreän ympäristöliikkeen tavoitteena on edelleen ensisijaisesti ekologinen kestävyys ja resilienssi. Keskeisenä keinona tämän tavoitteen toteutumiselle nähdään kestämättömälle globaalille kasvutaloudelle rinnakkaisen ”järjestelmän” luominen, jotta siirtymä kestäviin elämäntapoihin on aidosti mahdollinen [4].

Tätä siirtymää tukeviin aloitteisiin kuuluu niin kutsuttu uusmaalaistuminen, jossa yksilöt ja perheet muodostavat uusia yhteisöllisen olemisen muotoja kaupunkien ulkopuolelle ja niiden laitamille tarkoituksenaan lisätä ruoka- ja energiaomavaraisuusastetta (toivottavasti solidaarisessa hengessä) [5]. Tämä liikehdintä elvyttää ja vahvistaa paikallistalouksia ja näiden aloitteiden verkostoituessa lisää myös yhteiskunnallista huoltovarmuutta ja resilienssiä laajemmassa mittakaavassa.

Äkillisesti kriisiytyvä kasvutalous on jälleen osoittanut sen, että yksisuuntaiselle globalisaatiokehitykselle on tarjottava vaihtoehtoja. Monet yksilöt ja yhteisöt ovat koronan myötä varmasti huomanneet ensinnäkin kuinka haavoittuvainen kasvutalouteen perustuva järjestelmä on ja toiseksi, kuinka riippuvaisia he itse ovat tästä ailahtelevasta järjestelmästä. Horjuva kasvutalous tarkoittaa monelle yksinkertaisesti, ja koronasta huolimatta, epävarmaa toimeentuloa ja tulevaisuutta.

Uusmaalaistumisen myötä ihmisillä olisi taas mahdollisuus ottaa vastuu omasta elämästään, läheisistään ja ympäristöstä. Perustarpeiden äärellä hääräävä arki maalla ei ole muutenkaan samalla tavalla häiriintynyt koronaviruksen vuoksi. Puita kaadetaan ja pilkotaan normaalisti ja ruokaa syödään maakellarista tai pakkasesta entiseen tapaan.

Optimisesti voidaan ajatella, että korona-pandemia on avannut mahdollisuuden laajalle yhteiskunnalliselle murrokselle. Muutos ei kuitenkaan tule tapahtumaan vanhoilla ”kehityksen” keinoilla tai ilman muutoksen tekijöitä. Olisikin toivottavaa, että sen sijaan, että ihmiset odottelisivat kotonaan toimistoihin ja kapakoihin palaamista – toisin sanoen asioiden paluutta kestämättömään ”normaaliin” – yhä useamman katse suuntautuisi kaupunkien rajojen ulkopuolelle. Siellä pitkään laiminlyöty maaseutu ja maaperä sekä alueen ihmiset odottavat maallepalaajia luokseen.

Kirjoitus on julkaistu alun perin (31.3.2020) Suomen Kestävän Elämäntavan Yhteisöt ry:n nettisivuilla (skey.fi).

Viitteet:

[1] https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-1/; https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-2/

[2] Esim. http://www.tammilehto.info/blogi/2020/03/22/hallitsevien-kaantymys-vai-jarjestelman-uudelleenkaynnistys/?/

[3] David Jonstad, Sivilisaation loppu (2016, Into).

[4] Ruuska, T., Wilén, K. ja Heikkurinen, P. Ihminen osana luontoa: ekologinen realismi ja kestävä taloudellinen organisoituminen. Tiede & edistys, 44(2), 135-149. Artikkeli on luettavissa: https://kestavaelama.wordpress.com/2019/09/27/ihminen-osana-luontoa-ekologinen-realismi-ja-kestava-taloudellinen-organisoituminen/

[5] Ruuska, T. ja Heikkurinen P. Kohti syvävihreää ilmastoagendaa. Elonkehä, 2/2019, s. 57-65. Kirjoitus on luettavissa: https://kestavaelama.wordpress.com/2019/08/06/kohti-syvavihreaa-ilmastoagendaa/

Ihminen osana luontoa: ekologinen realismi ja kestävä taloudellinen organisoituminen

Toni Ruuska, Kristoffer Wilén ja Pasi Heikkurinen

Johdanto

Uudella geologisella aikakaudella ihmislajin valta suhteessa muihin lajeihin on kasvanut ennennäkemättömän suureksi (Ruuska ja Heikkurinen, 2018). Tämä vallan epäsuhta on muuttanut ihmisen luontosuhdetta huomattavasti sekä sitä tapaa, jolla ihmiset organisoivat taloudellista toimintaansa. Tällä niin kutsutulla ihmisen aikakaudella eli antroposeenissa (Crutzen ja Stoermer, 2000; Crutzen, 2002; Waters ym., 2016) luonto näyttäytyy resurssivarastona, joka on olemassa palvellakseen ihmisten moninaisia teknistaloudellisia pyrkimyksiä (ks. Heidegger, 1977; Foster, 2009; Steffen ym., 2015; Toivanen ja Pelttari, 2017). Ihmiskeskeiselle ajattelulle ja olemisen tavalle tällainen välineellinen suhtautuminen luontoon ei näyttäydy sellaisenaan ongelmallisena, mutta sen on väitetty johtaneen eksistentiaalisiin ongelmiin kuten ilmastonmuutokseen ja kuudenteen massasukupuuttoon (Purser ym., 1995; Oittinen, 2011; Ceballos ym., 2015; Heikkurinen ym. 2016). Näin ollen juuri luontosuhteen voi nähdä olevan kestävyyskriisin keskiössä.

Kysymme tässä artikkelissa, mitä länsimaista kulttuuria ja sen nykykriisejä heijastelevat humanistiset ja posthumanistiset teoreettiset ja filosofiset lähestymistavat tarjoavat kestävään taloudelliseen organisoitumiseen. Kirjoituksemme päätavoitteena on kehitellä kokoavaa ja kattavaa tapaa tutkia ja käsitellä luontoa luonnossa, jota kutsumme ekologiseksi realismiksi. Ekologinen realismi teoreettisena viitekehyksenä rakentuu kriittisen realismin (kts. esim. Archer ym., 1998), historiallisen materialismin (kts. esim. Marx ja Engels [1846] 1998; Foster, 2000; Malm, 2018) sekä luontokeskeisen ja syväekologisen (kts. esim. Naess, 1989; Heikkurinen ym., 2016) ajattelun pohjalle (kts. myös Bonnedahl ja Heikkurinen, 2018; Bonnedahl ja Caramujo, 2019). Sen pääperiaatteiden mukaan luonto ei pelkisty välineeksi, vaan kestävä elo maapallolla perustuu ennemmin luontokeskeisiin olemisen tapoihin sekä luontokeskeisiin arvoihin ja käytäntöihin. Pohdimme kirjoituksemme lopuksi, miten kestävää taloudellista organisoitumista tulisi lähestyä ekologisen realismin näkökulmasta.

Väitämme myös, etteivät monet olemassa olevat humanismin ja posthumanismin ajatussuuntausten ja -virtausten (kuten esim. konst- ruktionismi, ”hybridismi” ja uusmaterialismi) tavat käsitellä luontoa tai luonnon ja talouden kytköksiä edistä ymmärryksen lisääntymistä ja/tai poliittista toimintaa kestävyyteen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Katsomme näiden lähestymistapojen olevan osin harhaanjohtavia ja puutteellisia ja siten riittämättömiä kestävän taloudellisen organisoitumisen perustaksi. Konstruktionismi, ”hybridismi” ja uusmaterialismi ovat kaikki vaikutusvaltaisia teorioita ja näkökulmia yhteiskunnallisessa ympäristöntutkimuksessa (erityisesti kahden viime mainitun suosion kasvu on ollut viimeisen 15 vuoden aikana merkittävää). Tästä syystä olemme valinneet juuri nämä lähestymistavat tarkastelumme kohteiksi. Aihe ja siihen liittyvä kirjallisuus on kuitenkin niin laaja, ettemme pysty tässä kirjoituksessa esittelemään kyseisiä näkökulmia kattavasti (sama pätee myös ekologiseen realismiin). Tämän takia keskitymme humanismin ja posthumanismin luontokäsityksiin, keskeisimpiin argumentteihin ja niiden tuottamiin johtopäätelmiin suhteessa ekologiseen realismiin.

Jaamme Andreas Malmin (2018) kanssa ajatuksen siitä, että vaikka teorioiden ja käsitteiden rooli yhteiskunnallisten ja ekologisten ongelmien ratkaisemisessa tuleekin aina olemaan rajallinen, ne eivät saisi toimia esteenä ekologisen kriisin lievittämiselle tai ymmärryksen tarkentumiselle. Tahdomme tuoda esiin vaihtoehtoisen lähestymistavan tutkia, käsitellä ja ymmärtää luonnon ja talouden välistä vuorovaikutusta. Lähestymistapaamme voi pitää vaihtoehtona humanistiselle ja post-humanistiselle ajattelulle, vaikka se osin perustuukin niiden perinnölle. Malmin kirjassaan esittämää kantaa mukaillen on selvää, ettei yksittäinen teoria tai sen kehittely itsessään vielä ratkaise yhtäkään ekologista tai yhteiskunnallista ongelmaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että teorioiden kehittely tai kritisoiminen ei olisi tarpeellista; kritiikin ja vaihtoehtojen kehittelyn kautta on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi nykyisen akateemisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen ajattelun ongelmakohtiin sekä siihen millaisia ekologisia ja poliittisia seurauksia tietynlaisella ajattelulla mahdollisesti on. Teoria ja teoreettinen työ voivat siis edesauttaa vaihtoehtoisten käytäntöjen syntymisessä ja niiden suuntaamisessa ekologisesti kestävämpään suuntaan. Ekologinen realismin kehittelyn kautta pyrimme osaltamme edesauttamaan tätä muutosta.

Ekologinen realismi (esim. Bonnedahl ja Heikkurinen 2018; Bonnedahl ja Caramujo 2019) on tieteenfilosofinen tarkastelutapa sekä tutkimusmenetelmä. Sen kautta on mahdollista tutkia ja ottaa kantaa ontologisiin kysymyksiin (Mitä on olemassa? Mitä on? Mitä oleminen on?), epistemologisiin kysymyksiin (Millaista tietoa on mahdollista saada luonnosta? Mitä on tieto ja tietäminen? Millaista eri tietoa ja tietämistä on?) ja aksiologisiin kysymyksiin (Mitä on tehtävä ekologisen kriisin ratkaisemiseksi? Mikä on oikein? Mitä on oikeudenmukaisuus ja millaista toimintaa se edellyttää?).

Ekologisen realismin mukaan ihminen on osa luontoa, laji muiden lajien joukossa. Luonto on olemassa ihmisestä riippumatta ja asioita tapahtuu luonnossa ihmi-sistä ja heidän olemassaolostaan huolimatta. Luonnon olemassaolo ei siis ole riippuvainen ihmisestä, vaikka ihmiset ovatkin riippuvaisia luonnosta (Heikkurinen ym. 2016). Ihmisellä, kuten muillakin lajeilla, on oma erityinen olemisen tapansa ja toimijuutensa, jonka seurauksia voidaan arvioida suhteessa muihin lajeihin, ei-elävään luontoon ja ekosysteemeihin. Näiden seikkojen ohella ihmislajin historia on esimerkiksi talouden ja teknologian kehityksen suhteen kumulatiivinen, materialistinen ja kulttuurisidonnainen prosessi, joka on täysin yhteenkietoutunut luonnonprossien kanssa, jotka asettavat kehyksen ja rajat talouksien toiminnalle sekä niiden laadulle (Foster 2000; Malm 2018). Näin ollen ihmisen toiminnan tulee olla sopivassa suhteessa muuhun luontoon – myös muilla lajeilla on oikeus lajityypilliseen elämään ja kukoistukseen (Naess 1989; Heikkurinen ym. 2016). Luontokeskeisen ajattelun ja toiminnan ei kuitenkaan tarvitse johtaa ekologiseen determinismiin (ks. esim. Bettini ja Karaliotas 2013) tai reduktionismiin (ks. esim. Daly 1996), vaan pyrkimyksemme on nimenomaan kehittää holistinen tapa tutkia ja käsittää luonto.

Lähdemme liikkeelle luonnon käsitteellistämisen ongelmallisuudesta. Tämän jälkeen siirrymme tarkastelemaan lähemmin ekologisen realismin perusolettamuksia, mitä seuraa humanismin ja posthumanismin yleisluontoinen kritiikki. Näiden osioiden pohjalta vertailemme lyhyesti ekologisen realismia, humanismia ja posthumanismia toisiinsa niiden ontologisten, epistemologisten ja aksiologisten perusolettamusten pohjalta. Päätämme kirjoituksen osioon, jossa pohdimme miten taloudellista organisoitumista tulisi lähestyä ekologisen realismin näkökulmasta.

Luonnon käsitteellistämisen pulmallisuus

Kysymys ”Mitä tai mikä luonto on?” on vaikea ja monipolvinen, mikä on varmasti yksi syy miksi monet välttävät käyttämästä koko sanaa tai pidättäytyvät sen määrittelystä (kts. esim. Biro, 2009). Otamme kuitenkin haasteen vastaan. Lähdemme luonnon määrittelyssä liikkeelle niin sanotusta realistisesta luonnon määritelmästä, jossa luonto mielletään kokonaisuudeksi (von Wright 1987): luonto on olemassa ja luonto on olemassa ihmisestä tai ihmisen siihen kohdistamista määritelmistä ja erotteluista huolimatta (Naess 1989). Katsantokantamme ei näin ollen ole ihmiskeskeinen, vaikka määritelmämme ovatkin ihmislähtöisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että määrittelemme ja teemme näitä erotteluja, jotta muut ihmiset ymmärtäisivät mitä luonnolla tarkoitamme ja miten siihen tulisi suhtautua vaikkapa lajien välisten suhteiden näkökulmasta (ks. esim. Elder-Vass 2015).

Tarkemman realismiin tukeutuvan määritelmän luonnosta on tehnyt Kate Soper (1995) kirjassaan What is Nature? Culture, Politics and the Non-human. Hänen mukaansa luontoa ovat ”ne materiaaliset rakenteet ja prosessit, jotka ovat itsenäisiä ihmisen toiminnasta (siinä mielessä, etteivät ne ole ihmisen tuotoksia) ja joiden kausaaliset voimat ovat välttämättömiä edellytyksiä kaikelle ihmistoiminnalle asettaen rajat myös toiminnan laadulle” (132–133, kirjoittajien oma suomennos). Tämän määritelmän mukaan ihminen ei ole luonnosta erillinen osa. Soper tarkoittaa näkemyksemme mukaan ”itsenäisyydellä” sitä, että luonto ei kokonaisuutena tarvitse kaikkia osiaan, kuten ihmistä, mutta ihminen tarvitsee luontoa, koska ihmisten olemassaolo riippuu siitä. Von Wrightin (1987) ja Naessin (1989) ja Soperin määritelmät ovat lähtöpiste tarkastelullemme. Pyrimme osaltamme tarkentamaan niitä ja samalla osoittamaan kohtia, joissa vaihtoehtoiset ideat ja tavat käsittää luonto ovat näkemyksemme mukaan vahvempia, puutteellisia tai harhaanjohtavia.

Ennen kuin tutustumme tarkemmin näihin lähestymistapoihin sekä itse ekologiseen realismiin, on huomionarvioista mainita, että vaikka Soperin määritelmä auttaa meitä ymmärtämään sitä mitä olemme tarkastelemassa, on se lopulta vain yksi abstraktio muiden joukossa. Koska luonto ei rajoitu diskursseihin, sanat tai kirjoitukset eivät voi koskaan täysin tavoittaa luontoa. Kieltä ja määritelmiä käytettäessä on oltava varuillaan, ettei esimerkiksi luonnon kaltaista kokonaisuutta tule pelkistäneeksi joksikin, mitä se vain osittain on. Toisin sanoen kieli on ilmaisussaan aina riittämätön ja puutteellinen, mikä on hyvä pitää mielessä myös ekologisen realismin tapauksessa.

Tahdomme painottaa, että luonto itsessään pakenee määritelmiä, koska luontoa ei pysty tavoittamaan kaikessa rikkaudessaan ja olevaisuudessaan sortumatta yksinkertaistuksiin. Toisaalta taas kattavamman luonto-määritelmän ongelma on se, että se ei kerro oikeastaan mitään siitä millainen luonto on tai millaista on olla luonnossa. Käsitykset luonnosta ovat myös pääosin paikka- ja kulttuurisidonnaisia: vaikka voidaan väittää, että tietyllä hetkellä olemassa olevat oliot (esimerkiksi harmaakarhut, ihmiset, ahvenet, kyykäärmeet, hirvikärpäset, rauduskoivut, auringonkukat, jne.) jakavat tietynlaisen olevaisuuden kokemuksen, mikä tekee luonnosta ja luonnossa olemisesta osin universaalia, on ihmisen kokemus ja käsitys luonnosta hyvin erilainen esimerkiksi Antarktiksella kuin Amazonin sademetsässä tai vaikkapa ihmisellä pohjoisissa havumetsissä kuin tonnikalalla Tyynen valtameren syvyyksissä.

Ihmiskunnalla ei ole kirjavan historiansa saatossa ollut mitään yleispätevää tai jaettua käsitystä siitä, mitä luonto on. Vaikka on ongelmallista väittää tietyn luontokäsityksen suoraan johtaneen ekologisen kriisin syntyyn, voidaan kuitenkin sanoa, että tietynlainen luontokäsitys on vähintäänkin tukenut tai edesauttanut kyseisen kriisin syntyä ja pitkittänyt sen kestoa. Tilanne ja kehitys voidaan kuitenkin muuttaa myös päinvastaiseksi vaikka tämä matka on todennäköisesti pitkä ja kivikkoinen. Ihminen on kykenevä muuttamaan ajatteluaan ja käsityksiään luonnosta kestävämpään suuntaan. Esittelemme seuraavaksi ekologisen realismin perusolettamukset, joiden katsomme tukevan kestävämmän luontokäsityksen syntymistä sekä kestävää taloudellista organisoitumista.

Ekologisen realismin perusolettamakset

Ekologisen realismin voi katsoa pohjautuvan kriittiseen realismiin (esim. Archer ym. 1998), historialliseen materialismiin (esim. Marx ja Engels [1846] 1998; Bhaskar 1983; Foster 2000; Malm, 2018) syväekologiaan (esim. Na- ess 1989; Heikkurinen ym. 2016), ekofenomenologiaan (esim. Bannon 2014) sekä vahvaan kestävyyteen (esim. Bonnedahl ja Heikkurinen 2018). Näiden ajatusperinteiden ja -virtausten sekä kirjoittajien aiempien tuotoksien pohjalta (ks. esim. Heikkurinen ym. 2016) rakentuu synteesi, jota nimitämme ekologiseksi realismiksi. Siinä luonto on olemassa ihmisestä riippumatta ja luonnosta voidaan saada tietoa, joskin aina vaillinaista ja usein vain kokemuksellista ja subjektiivista sellaista (tässä kohtaa vahvasti fenomenologiaan tukeutuen). Historiallista materialismia mukaillen luonnon materiaalis-historialliset prosessit ja kehityskulut asettavat ihmistoiminnalle tietyn kehyksen ja rajat. Niiden puitteissa ihminen ja ihmisyhteisöt ovat kehittyneet ja kehittäneet esimerkiksi teknologiaa ja erilaisia taloudellisia organisoitumisen tapoja, kuten feodaaliyhteiskunta ja teollinen fossiilikapitalismi (Malm 2016). Syväekologisen ajattelun ja vahvan kestävyyden näkökulman mukaisesti ihmistoiminnan tulee olla kestävässä, eettisessä ja oikeudenmukaisessa suhteessa muuhun luontoon nähden. Näiden melko yleisten periaatteiden pohjalta esittelemme alla tiiviisti ekologisen realismin perusperiaatteita, joissa sekoittuvat ontologiset, epistemologiset ja aksiologiset kysymykset vaihtoehtoisen ja kestävämmän luontokäsityksen näkökulmasta.

Yhdenvertaisuus ja riippuvaisuus

Antroposeenin aikakaudella ihmiskeskeinen maailmankuva on kriisissä. Ihmiskunta ei voi erottaa itseään muusta luonnosta ja sen on hyväksyttävä, että ekosysteemit ovat rajallisia (Georgescu-Roegen 1975; Daly 1979; Steffen ym. 2015) ja, että kunkin ekosysteemin osat ovat riippuvaisia kokonaisuudesta (Naess 1989). Ekologisen realismin edustaman luontokeskeisen ajattelun mukaan luonto on kokonaisuutena tärkeämpi kuin ihminen, koska ihminen on vain yksi eläinlaji muiden joukossa (Ketola 2008), yhtä tärkeä ja arvokas kuin muut lajit, muttei tärkeämpi tai arvokkaampi.

Ihmisyhteisöt vastaanottavat laajan kirjon elämää ylläpitäviä asioita ekosysteemeiltä, kuten ilma, vesi, maaperä, mineraalit, energia, eläimet, kasvit ja mikrobit (Starik ja Rands, 1995). Ihminen on fyysisesti riippuvainen ekosysteemien verkostosta, jotka muodostavat elonkehän ja luonnon kokonaisuuden. Luontokeskeisen ajattelun mukaan itsenäinen osakokonaisuus, esimerkiksi jalkapallojoukkue, sisältyy luontoon tai tarkemmin: se on ekosysteemin sisäinen kokonaisuus, ja se on siten riippuvainen ekosysteemistä. Ekosysteemi itsessään ei kuitenkaan ole riippuvainen jokaisesta osakokonaisuudesta, jonka se sulkee sisäänsä. Se että esimerkiksi jalkapallojoukkue on riippuvainen ekosysteemistä, mutta ekosysteemi ei ole riippuvainen jalkapallojoukkueesta (kts. Heikkurinen ym. 2016), merkitsee hierarkkista suhdetta osan ja kokonaisuuden välille. Ihmisten toiminnalla on vaikutusta ekosysteemeihin, mutta tämä suhde on epäsymmetrinen: ihmiset voivat vaikuttaa ilmas- toon polttamalla fossiilisia polttoaineita, jolloin eri kokonaisuuksien (ihmiskunta-ilmasto) välillä on keskinäistä vuorovaikutusta, mutta tämä ei tee ilmastoa riippuvaiseksi ihmisestä (kts. myös Malm 2018).

Historiallisuus, materiaalisuus ja erityisyys

Vaikka aika on tavallaan vain ihmisen idea ajasta, voi silti sanoa, että ”ajan kuluessa” tapahtuu asioita. Tämä johtuu siitä, että ”historia”, tai ”aika”, on materiaalis-energeettinen prosessi. Tänään rakennetut materiaaliset objektit, kuten tiet ja sillat, ovat suurella todennäköisyydellä olemassa myös huomenna, ellei niitä järjestelmällisesti tuhota. Universumi kokonaisuutena on fyysisesti olemassa käyden läpi eri vaiheita, sisältäen erilaisia enemmän tai vähemmän materiaalisia aineksia ja yhdisteitä. Ihmisen historia on kehkeytynyt vuorovaikutuksessa maapallon ja elonkehän luonnonprosessien kanssa, jotka ovat asettaneet sille puitteet ja toiminnan rajat (Soper 1995). Ihmisen historia on ollut monessakin mielessä kumulatiivinen: seuraavat sukupolvet ovat hyödyntäneet edellisten sukupolvien tietoja, taitoja ja työvälineitä, ja kehittäneet (tai pidättäytyneet kehittämästä) niitä eteenpäin siirtääkseen ne taas seuraaville sukupolville (Foster 2000). Aika ajoin tämä prosessi on katkennut heimojen, kansojen tai sivilisaatioiden kadotessa. Mutta vaikka jokin kulttuuri lakkaa olemasta, se ei silti katoa kokonaan, vaan jättää jälkeensä fyysisiä jälkiä ja todisteita sen olemassaolosta.

Ihmisten toiminnalle luonteenomaista on ollut valmistaa työvälineitä ruoan hankintaan, asumuksien rakentamiseen ja vaatteiden ja varusteiden valmistamiseen osana erilaisia sosiaalisen olemisen muotoja (Georgescu-Roegen 1975). Vaikka osa eläinlajeista hyödyntääkin yksinkertaisia työkaluja toiminnassaan, ihminen on ainoa eläin, joka valmistaa työkaluja yhdistelemällä eri aineita toisiinsa ja ainoa, joka valmistaa työkaluja valmistaakseen toisia työkaluja (Malm, 2018, s. 165–166). Tämän lisäksi ihmisen suhde työkaluihin on erilainen kuin esimerkiksi apinoilla: ihmisten tapa käyttää työkaluja on lähtökohtaisesti sosiaalinen mutta myös abstraktioon pohjautuva. Ennen työvälineen valmistusta sen käyttötarkoitus on kuviteltu ja sekä muoto että valmistustapa suunniteltu ennakkoon (Marx [1867] 2013). Jo näiden esimerkkien kautta voimme todeta, että vaikka ihminen on eläinlaji muiden joukossa ja riippuvainen häntä ympäröivien ekosysteemien toiminnasta, ihmiskunnalla on oma erityinen menneisyytensä ja tapansa olla olemassa. Yhtä lailla ihmisen, ihmisyhteisöjen ja heidän luomuksiensa vaikutus ympäröivään luontoon on erityinen, niin kuin on myös kaikkien muiden elävien olentojen, organismien ja bakteerienkin.

Toimijuus, luontaisuus ja oikeus olemassaoloon

Ekologisen realismin mukaan ihmisen toiminnan seurauksia ja vaikutuksia sekä ihmiseen, yhteiskuntaan että muuhun luontoon tulee voida arvioida. Ilmasto on muutoksessa tällä hetkellä pääosin sen takia, että erityisesti eräät ihmiskunnan edustajat ja heidän edustamansa organisaatiot polttavat valtavia määriä fossiilisia polttoaineita, josta syntyvät päästöt vaikuttavat ilmastoon (Malm 2018). Toimijuus paikantuu tässä kohtaa nimenomaan ihmiseen, eli niihin, jotka polttavat fossiilisia polttoaineita, eikä vaikkapa hiilidioksidiin, jota polttamisesta vapautuu ilmakehään. Tällä tavoin on mahdollista jälleen tarkentaa erilaisten toimijoiden vaikutuksia niitä ympäröivään luontoon ja jäljittää syy-seuraussuhteita esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä (mt.). Ilmastonmuutoksen syynä ovat pääosin ihmislajin toimet, ei esimerkiksi kalojen tai hyönteisten. Myöskään kivihiili tai öljy eivät ole itsestään kaivautuneet maasta ja syttyneet palamaan, vaan sen ovat tehneet ihmiset. Näin ollen ihmisten tulee muuttaa toimintaansa, jotta kasvihuonekaasupäästöt saadaan minimoitua tulevaisuudessa eikä haastaa lehmiä oikeuteen niiden metaanipäästöjen takia.

Luontokeskeisen ajattelun mukaisesti ihmisen toiminnan tulee olla sopivassa suhteessa muuhun luontoon – myös muilla lajeilla on oikeus lajin luontaiseen elämään ja kukoistukseen (Naess 1989; Heikkurinen ym. 2016). Ekologisessa realismissa, kuten luontokeskeisessä ajattelussa yleisesti, katsotaan itseisarvon ulottuvan kaikkeen elävään – kaikilla ekologisilla organismeilla on oikeus olemassaoloon (Purser ym. 1995). Ihmisen olemassaololle tämä tarkoittaa harkintaa ja rajoja toiminnalle erityisesti antroposeenin aikakaudella. Syväekologisia periaatteita mukaillen ihmisellä ei ole oikeutta vähentää elämänmuotojen rikkautta ja monimuotoisuutta muulloin kuin silloin, kun on kyse elintärkeiden tarpeiden tyydyttämisestä (Naess ja Sessions 1984). Näitä periaatteita seuraten ihmisten taloudelliset toimet, tarpeet ja halut tulee aina asettaa suhteeseen muiden lajien ja ekosysteemien kanssa (Ruuska ja Heikkurinen 2018).

Humasnistisen ja post-humanistisen luontoajattelun kritiikki

Välineellinen luontokäsitys (Heidegger 1977; Foster 2009; Steffen ym. 2015) on syntynyt historian kuluessa. Se on siis peräisin jostakin. Jotkin tapahtumat, historialliset kehityskulut ja kulttuurisidonnaiset tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että etenkin länsimaalaisessa kulttuurissa ihminen on nähty muusta luonnosta erillisenä ja erityisenä olentona (Taylor 2007). Vaikka on hyvin vaikea kohdistaa ja erotella tarkasti näitä tapahtumia ja kulttuureita, josta välineellinen tapa suhtautua luontoon periytyy, voidaan se paikantaa ainakin jossain määrin humanistiseen ajatteluun ja katsantokantaan (White 1967). Humanistista käsitystä luonnosta on viimeisten vuosikymmenten saatossa noussut haastamaan niin kutsuttu posthumanistinen ajatussuuntaus. Vaikka posthumanismi on ilmiönä ja ajatussuuntauksena monipolvinen, voidaan siitä erottaa tietyt sisäiset yhteneväisyydet ja pääpiirteet (ks. esim. Malm 2018). Huolimatta siitä, että posthumanismi on osittain pystynyt haastamaan humanistisen perinteen ihmiskeskeisen tavan käsittää luonto, piilee myös posthumanismissa omat ongelmansa kestävän luontokäsityksen näkökulmasta. Aloitamme tämän kritiikkiin painottuvan osion yleisluontaisella kuvauksella humanismin keskeisistä ongelmakohdista sen luontokäsitykseen liittyen, jonka jälkeen siirrymme tarkastelemaan posthumanismin eri suuntauksia ja käsityksiä. Kritiikin ohella tämän osion tehtävänä on tuoda esiin niitä kohtia ja tekijöitä, jossa ekologinen realismi osaltaan tukeutuu humanismiin ja posthuma- nismiin.

Charles Taylor nostaa esiin kirjassaan A Secular Age (2007; ks. myös Taylor 1992) niin kutsutun historiallis-kulttuurisen käänteen, jonka hän katsoo johtaneen nykyiseen ihmiskeskeiseen humanistiseen kulttuuriin (kts. myös White 1967). Tämä käänne sijoittuu uuden ajan alkuun 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen.Taylorin mukaan tuohon aikaan tapahtui muutos ihmisten ajattelussa ja itseymmärryksessä suhteessa Jumalaan ja luontoon: Jumalan luoma valtakunta ei ollutkaan valmis vaan keskeneräinen ja oli ihmisten vastuulla tehdä siitä kokonainen. Näin ihminen alkoi ymmärtää itsensä yhä enemmän Jumalan luomistyön jatkajana, jolloin ihminen kohotti itsensä muiden lajien yläpuolelle, jopa irti muusta luonnosta, luomakunnan herraksi. Teollinen ja tieteellinen vallankumous ovat omalta osaltaan vahvistaneet tätä ihmiskeskeistä ja ihmisen erityisyyttä korostavaa kulttuurista käännettä antamalla ihmiselle mahtavat välineet hallita ja muokata luontoa (White 1967).

Humanistista tapaa korostaa ihmisen erityisyyttä ja sen pohjalta syntyvää maailmankuvaa on kritisoitu laajalti (ks. esim. Heidegger 1978; Foucault 1970; 1984; Soper 1986), mutta tähän kritiikkiin syventymisen sijaan, painotamme humanismin ihmiskeskeisyyttä juuri sen luontokäsitykseen liittyen. White (1967) on todennut tunnetussa artikkelissaan ihmiskeskeisen luontosuhteen juurien juontuvan paljon pidemmälle ja syvemmälle historiaan, aina kristinuskon alkuaikoihin asti. Whiten ja Taylorin historiantulkinnoilla on yhteistä se, että ne pyrkivät selittämään sitä, miksi erityisesti länsimaissa ihminen ja luonto on nähty toisistaan erillisinä kategorioina. Toisaalta ne pyrkivät myös kuvailemaan modernin ja uuden ajan ihmisen suhdetta luontoon lähinnä luonnon hyväksikäytön ja taloudellisen arvottamisen näkökulmasta.

Tämän ihmiskeskeisen ja dualistisen luontokäsityksen on myös katsottu olevan osa laajempaa länsimaista filosofista perintöä aina Platonista lähtien (ks. esim. Timaios dialogi, 1999), mihin ovat myös vaikuttaneet Descartesin tekemä kehon ja mielen erottelu (esim. Bateson 1979) sekä Baconin välineellinen luontokäsitys (esim. Taylor 1989, 230-2; Malm 2018, 209-10). Vaikka kartesiolainen dualismi onkin joissakin yhteiskuntatieteellisissä suuntauksissa kuopattu aikansa eläneenä ontologisena katsantokantana (esim. Bateson 1979; Heikkurinen ym. 2019), se ei ole näke- myksemme mukaan vaikuttanut vallitsevaan välineelliseen ja ihmiskeskeiseen luontokäsitykseen länsimaissa. Kartesiolaisen dualismin sijaan modernissa ympäristöajattelussa erityisesti Baconilta ja hänen aikalaisiltaan peräisin olevan luontokäsityksen on tulkittu osaltaan johtaneen ihmisen ylivaltaan muuhun elonkehään nähden sekä ylipäätään luonnon aliarvostukseen. Tämän seurauksena luontoa on pidetty mekaanisia lakeja noudattavana raaka-ainevarastona, jonka päätehtävänä on ollut palvella ihmiskuntaa ja sen moninaisia teknis-taloudellisia pyrkimyksiä (kts. Oittinen 2011, s. 11–12). Tätä käsitystä luonnosta ja sen tarkoituksesta ovat puolestaan tukeneet talous-poliittiset ideologiat, teollistuminen ja fossiilikapitalismin kehittyminen, jotka perustuvat talouskasvuun ja luonnonvarojen laajamittaiseen hyväksikäyttöön (Moore 2015; Malm 2016; Ruuska 2018). Myöskään marxilainen ja kapitalismikriittinen humanismi ei ole tuonut ihmiskeskeiseen luontokäsitykseen muutosta: marxilainen teoria, tutkimus ja politiikka kun ovat olleet historiansa perusteella enimmäkseen teollisuutta puoltavia sekä edistys- ja teknologiauskoisia (ks. esim, Benton 1989; Wendling 2009; Pylkkö 2011).

Nykyajattelussa ja -tutkimuksessa humanistista perinnettä edustavat ennen muuta tietyt konstruktionistiset tavat jäsentää erityisesti ihmisten maailmaa. Vaikka ideat luonnosta – kuten kaikki ideat – ovat sosiaalisia konstruktioita, luonto itsessään ei pelkisty yhteenkään ideaan. Ilmaston lämpeneminen ja sen käsitteellistäminen eivät ole sama asia (Soper 1995). Fossiilisten polttoaineiden polttaminen lämmittäisi ilmastoa, vaikka emme pystyisi tätä käsittämään tai vaikka meillä ei olisi olemassa tarvittavia välineitä lämpenemisen mittaamiseen (Malm, 2018). Tätä näkemystä vastaan ”idealistinen konstruktionismi” väittää kärjistetysti, ettei ole olemassa muuta luontoa tai luontokäsitystä kuin se, joka syntyy ihmisen ideoiden kautta (Biro 2009). ”Kirjaimellisen konstruktionismin” mukaan kaikki luonto on enemmän tai vähemmän ihmisen tuottamaa. Kun ihminen kohtaa ”luonnon”, tulee luonnosta silloin ihmisen tuotos. Mutta esimerkiksi marmorikiven muokkaaminen patsaaksi ei ole sama asia kuin marmorin valmistaminen tai tuottaminen. Jonkin asian tuottaminen tarkoittaa, ettei sitä ollut ennen olemassa. Puhelin on ihmisten tuottama esine, mutta esimerkiksi hiilen kierto ei ole, vaikka ihminen onkin vaikuttanut siihen (Malm 2018).

Konstruktionistiset tavat käsittää todellisuus ovat edelleen vaikutusvaltaisia lähestymistapoja yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa, mutta niiden suosio vaikuttaa tällä hetkellä olevan huomattavasti pienempi kuin Bruno Latourin kirjoitusten pohjalta syntyneen toimijaverkkoteorian (ks. esim. 1993; 2005; 2014) tai Coolen ja Frostin (2010) sekä Baradin (2003) puolustaman ja Latourista inspiraationsa ottaneen uusmaterialismin tai Harawayn (2016) ja Wolfen (2010) posthumanismin, jota voidaan pitää jonkinlaisena katto- tai sateenvarjokäsitteenä näille lähestymistavoille. Posthumanistiset lähestymistavat ovat syntyneet osaltaan reaktiona humanistiselle ajattelulle ja yleisesti onnistuneet irtautumaan humanistisen perinteen ihmiskeskeisyydestä ja dualistisesta tavasta käsittää luonto ja yhteiskunta. Kuitenkin myös posthumanistisissa näkökulmissa piilee omat ongelmansa erityisesti liittyen kysymyksiin syy-seuraus- suhteista, vastuusta ja toimijuudesta.

Andreas Malm (2018, luku 2) huomauttaa kriittisessä tarkastelussaan, että toimijaverkko-teoriassa, tai hybridismissä niin kuin hän sitä kutsuu, yhteiskunta ja luonto – sosiaaliset ja luonnolliset ilmiöt – ovat sekoittuneet toisiinsa siinä määrin, että niistä on ”tullut yhtä”. Hybridistisen näkemyksen mukaan se, että asiat ja kokonaisuudet kuten ihminen, auto, betonisilta ja joessa virtaava vesi ovat tekemisissä toistensa kanssa, tarkoittaa sulautumista hybridiksi tai kvasiobjektiksi (ks. Latour 1993). Hybridi on näin toimijaverkko tai kooste, joka on osittain ihmisen muokkaamaa luontoa ja luonnon ainesta (esim. auto ja betonisilta), osin ihmisen muokkaaman luonnon vaikutusta muuhun kuin ihmisluontoon (betonisillan vaikutus veden virtaamiseen) ja osittain muuta kuin ihmisluontoa (joessa virtaava vesi). Huomionarvoista tässä kuitenkin on, ettei eri kokonaisuuksien vaikutusta toisiinsa tai niiden laatueroja pyritä systemaattisesti purkamaan (ks. Latour 1993; Wapner 2013).

Näin ollen ei ole olemassa enää ”yhteiskuntaa” tai ”luontoa”, vaan hybridejä ja toimijaverkkoja. Kärjistäen voisi todeta, että hybridiajattelun mukaan on vaikea sanoa, mikä aiheuttaa ilmastonmuutoksen nimenomaan sen takia, ettei ihmiskunnan toimia, kuten esimerkiksi öljy-yhtiöiden toimintaa, pyritä systemaattisesti erottelemaan muusta luonnosta. Vaikka kartesiolaisen perinteen dualismi puretaan hybridiajattelussa onnistuneesti, epäselväksi jäävät kysymykset analyyttisistä eroista toimijuudessa ja sen rajauksesta (ks. Malm 2018, luku 2). Toimijuuteen liittyvä keskustelu on tärkeä erityisesti sen takia, että ihmiskunnan valta on kasvanut maapallolla suhteettoman suureksi muuhun elonkehään nähden (Ruuska ja Heikkurinen 2018). Ihmisellä on siis suuri vastuu tekemisistään ja on tärkeää, että näitä tekemisiä ja niiden seurauksia voidaan arvioida suhteessa muuhun luontoon erityisesti ekologisen kriisin aikakaudella.

Fyysisessä ja materiaalisessa mielessä luonto ja yhteiskunta ovat aina olleet tekemisissä toistensa kanssa (Foster 2000). Tämän sekoittuneisuuden tuloksia voidaan kutsua osien ja kokonaisuuksien yhdistelmiksi, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat välttämättä hybridejä. Yhteiskunta ja luonto ovat toki ontologisesti sekoittuneita, mutta hybridi- ajattelussa ei lähtökohtaisesti pyritä tekemään analyyttisiä erotteluja siitä, mitä hybrideissä tapahtuu eri toimijoiden vaikutuksesta. Toisin sanoen eri toimijoiden väliset valtasuhteet ja syy-seuraussuhteet jäävät epäselviksi.

Vaikka luonto ja yhteiskunta ovat materiaalisesti sekoittuneita, ne tulisi Hornborgin (2016; 2017) ja Malmin (2018) mukaan pitää erillään analyyttisinä kategorioina, mikäli halutaan ymmärtää sosiaalisten järjestelmien ja -suhteiden tai yksittäisten ihmisten valtaa vaikuttaa, muuttaa ja tuhota luontoa. Muussa tapauksessa on vaikea osoittaa syy-seuraus- suhteita tai ottaa vastuuta tekojen seurauksista saati edes ymmärtää asioiden sekoittuneisuutta. Esimerkiksi Meksikonlahdella vuonna 2010 tapahtuneen Deepwater Horizon öljynporauslautan räjähdyksen, uppoamisen ja valtavan öljyvuodon syitä tai vastuutahoja olisi vaikea selvittää, mikäli emme lähtökohtaisesti pyrkisi tekemään erotteluja ihmisten tekojen, työskentelymenetelmien ja teknologioiden välillä.

Ajatus materian merkittävyydestä ja siitä, että kaikki olemassaoleva on materiaa, on itsestäänselvyys monille. Silti tämä huomio vaikuttaa olevan uusmaterialistisen ajattelun kasvavan suosion taustalla. Malm on kuitenkin todennut (2018, luku 3), että usmaterialistinen ajattelu ei tyydy tähän: ”Materiaalisen käänteen” mukaan kaikella materialla on toimijuus (Devellennes ja Dillet 2018). Ilmastonmuutoksen tapauksessa toimijoina eivät siis ole pelkästään ihmiset vaan myös öljy ja kasvihuonekaasut, jotka eivät vain vaikuta vaan ovat myös aktiivisia toimijoita (Frow 2010; LeCain 2015; Otter 2010). Uusmaterialismin mukaan kaikella, jolla on jokin vaikutus toiseen (esim. kun veitsi leikkaa tomaattia), on myös toimijuus (Latour 2005). Mutta missä tarkoituksenmukaisessa mielessä öljyllä, kivihiilellä tai kasvihuonekaasuilla on toimijuutta? Jos toimijuuden määritelmä on niin laaja, että se menettää merkityksensä, on vaikea nähdä miten se edesauttaa ekologisen tuhon pysäyttämisessä (Hornborg 2016; Malm 2018). Jälleen hieman kärjistäen jos ”kirjaimellisen konstruktionismin” johtopäätös on, että ihminen voi muokata luontoa miten vain, uusmaterialistinen ajattelu osoittaa kohti toista ääripäätä: ihmiset eivät voi tehdä käytännössä juuri mitään tuhoisan kehityskulun pysäyttämiseksi, sillä emme pyri tekemään eroja toimijuuden tai toimijoiden kesken (Devellennes ja Dillet 2018; Malm 2018).

Tämän lisäksi joissakin posthumanistisissa virtauksissa keskeisenä tapahtumana pidetään sitä historiallista hetkeä, jolloin ihminen ei enää ole maapallolla hallitsevassa asemassa, mikä on joidenkin ajattelijoiden mukaan jo täällä (Wolfe 2010), koska esimerkiksi ilmastonmuutoksen takia myrskyt ovat voimistuneet. Näin ollen luonto on ikään kuin ”tullut takaisin”. Ekologisen tuhon lievittämisen ja kestävän taloudellisen organisoitumisen näkökulmasta posthumanistisia ajattelutapoja voidaan pitää ongelmallisina, mikäli Malmin (2018) tulkinta niistä on oikea: posthumanistinen teoria sanoutuu jossain määrin irti ihmisen vastuusta ”korjata jälkensä”.

Tahdomme ekologisen realismin kautta painottaa sitä, että ihminen on erityisesti talouteen liittyvän toimintansa kautta vaikuttanut ilmastoon sillä tavalla, että myrskyt ovat voimistuneet. Ihmiskunnan toimet ovat myös kiihtyvän luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen taustalla. Mikään muu laji ei ole saanut aikaiseksi tällaista muutosta ja tuhoa (Hamilton 2017). Näin olleen tämän tuhoisan kehityskulun kääntäminen vaatii toimia ennen muuta ihmiskunnalta: sen on lopetettava elämän puitteiden tuhoaminen ja mitä nopeammin sen parempi. Voimme kutsua tämän tilanteen vaatimaa toimintaa metodologiseksi ihmiskeskeisyydeksi, tekemällä eron näin ihmiskunnalta vaadittavaan toimintaan ekologisen kriisin aikakaudella ja ihmiskeskeiseen kulttuuriin tai ajatteluun sinänsä (Malm 2018). Niillä, jotka ovat tuhon saaneet aikaan, on myös vastuu sen korjaamisessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että koko ihmiskuntaa tulisi vaatia vastuuseen ekologisen kriisin aikaansaamisesta, vaan ennemmin niitä yhteiskuntia, taloudellisia organisaatioita ja ihmisryhmiä, jotka elävät ja toimivat ekologisesti kestämättömällä tavalla (Ulvila ja Wilén 2017).

Seuraavassa osiossa vertaamme humanismin, posthumanismin ja ekologisen realismin ontologisia, epistemologisia ja aksiologisia lähtökohtia ekologisen realismin perusolettamuksiin.

Humanismi, post-humanismi ja ekologinen realismi vertailussa

Ekologisen realismin tarkoitus ei ole hylätä humanistista tai posthumanistista ajattelua kokonaan, vaan ennemmin tuoda esille niiden vahvuudet ja heikkoudet esimerkiksi kestävän taloudellisen organisoitumisen näkökulmasta. Oheiseen taulukkoon (1) ja kuvioon (1) on koottu humanismin, posthumanismin ja ekologisen realismin keskeiset erot ja yhtäläisyydet.

Humanismin ja ekologisen realismin keskeinen ero on siinä, että ekologisessa realismissa ihmisen katsotaan olevan luonnon osa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ihmisten tekemisten tai tekojen seurauksien vaikutuksia pystyttäisi arvioimaan. Vaikka ihminen onkin ”luonnon seassa”, osana muuta luontoa, ei tämä kokonaisuus ole ontologisesti ”litteä”, vaan kullakin luonnon osalla on omat erityiset ja luontaiset tapansa olla olemassa ja myös oikeus lajityypilliseen elämään ja olemiseen.

Vaikka posthumanistinen ajattelu sanoutuu ansiokkaasti irti ihmiskeskeisyydestä ja dualismeista, on se osaltaan törmännyt yllä esitettyihin analyyttisiin ja toimijuuteen liittyviin ongelmiin nimenomaan ekologisen kriisin tapauksessa. Mikäli emme pyri systemaattisesti tekemään analyyttisiä tai normatiivisia erotteluja asioiden välillä tai purkamaan sitä, miten eri toimijat ja organisaatiot vaikuttavat ilmastonmuutokseen, on hyvin vaikea oikeuttaa vaikkapa hiiliveron tai päästörajoitusten kaltaisia poliittisia toimia. Analyyttiset erottelut toimijoiden välillä eivät kuitenkaan merkitse sitä, että ajattelumme olisi dualistista, vaan sitä, että asiat, olennot ja ilmiöt ovat laadultaan erilaisia, jolloin niiden ymmärtäminen ja analysoiminen vaatii erilaisia näkökulmia ja tarkastelutasoja.

Toisaalta hierarkiat eri olentojen ja objektien välillä eivät saa kadota, vaikka kaikkien olentojen olemassaoloa tuleekin luontokeskeisten periaatteiden mukaisesti kunnioittaa yhdenvertaisina (Heikkurinen ym. 2016). Kokonaisuus on osaa tärkeämpi. Ekosysteemi tarvitsee osiaan mutta ei kaikkia jatkuvasti. Osa taas tarvitsee aina kokonaisuuden. Ihminen ei ole autonominen tai itsenäinen kokonaisuus vaan tarvitsee ympärilleen ekosysteemien verkoston kukoistaakseen. Ekosysteemit eivät kuitenkaan tarvitse ihmisiä samalla tavalla kuin ne tarvitsevat vettä ja auringonvaloa.

Ekologinen realismi pyrkii sanoutumaan irti humanistisen perinteen ihmiskeskeisyydestä, mutta säilyttämään olentojen erityisyyteen, poliittisuuteen ja normatiivisuuteen liittyvät katsantokannat. Ekologinen realismi lainaa posthumanistisesta ajattelusta yhdenvertaisuuden periaatteen ja sekoittuneisuuden idean, mutta näkee ihmisen ennemmin luonnon ja ekosysteemien osana, jolla on omat erityinen historiansa, luontaiset tapansa ja toimijuutensa suhteessa muuhun elonkehään. Lisäksi vaikka ekologinen realismi on ontologiansa puolesta holistinen, ei se sanoudu irti analyyttisistä erotteluista eri toimijoiden ja niiden ominaisuuksien kohdalla.

Taloudellinen organisoituminen ekologisen realismin näkökulmasta

Kestävä taloudellinen organisoituminen, eli se kuinka tuotantoon ja kulutukseen liittyvät toimet ja käytännöt kussakin yhteisössä järjestetään ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä ja mielekkäällä tavalla, edellyttää ymmärrystä luonnosta. Ekologisen realismin kautta olemme pyrkineet kehittelemään luontokäsitystä, joka ei ole ihmiskeskeinen tai korosta ihmisen erityisyyttä, vaan ennemmin tukisi elämän monimuotoisuutta ja painottaisi ihmisen riippuvaisuutta muusta luonnosta. Nämä ovat myös tekijöitä, joiden tulisi mielestämme olla kestävän taloudellisen organisoitumisen pohjana. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että ekologinen realismi on luonteeltaan teoreettinen viitekehys, jonka pohjalta kestävää taloudellista organisoitumista voidaan kokeilla, tutkia ja harjoittaa. Paljolti samoin kuin Arne Naess (1989) kehottaa ihmisiä kehittämään omia ”ekosofioitaan”, myös ekologisen realismin pohjalta tapahtuva toiminta on luonteeltaan paikallista ja kontekstisidonnaista. Yksityiskohtaisten toimenpide-ehdotusten sijaan ekologinen realismi asettaa taloudelliselle toiminnalle kehyksen, jonka sisällä yksittäiset kestävyyteen pyrkivät valinnat ja käytännönratkaisut tehdään. Kyseessä ei siis ole poliittinen toimintaohjelma tai -manifesti vaan olemassa olevat ajattelutavat kyseenalaistava ja haastava tapa käsittää ja lähestyä niin taloutta kuin ihmistoimintaa laajemmin suhteessa muuhun luontoon.

Monimuotoisen elämän säilymisen kannalta avainasemassa ovat aikanamme energian ja luonnonresurssien kuluttamisten vähentäminen ja nyky-yhteiskuntien talouskasvulukosta irtautuminen (Joutsenvirta ym. 2016). Esimerkiksi ilman fossiilisten polttoaineiden valtavaa energiapanosta olisivat ihmisten aiheuttamat luonnon muutokset ja tuhot luultavasti jääneet huomattavasti pienemmiksi ja paikallisemmiksi (Hornborg 2001; Malm 2016). Emme voi luonnollisesti enää jättää jo hyödynnettyjä fossiilisia polttoaineita käyttämättä, mutta voimme vielä vaikuttaa niihin, joita ei vielä ole käytetty. Sekä ilmastonmuutoksen että luonnon monimuotoisuuden kannalta on keskeistä, että ne fossiiliset polttoaineet, joita ei ole vielä kaivettu ylös maasta ja merestä, jätetään niin kuin ne nyt ovat (Malm 2018).

Jotta ihmiskunnan ekologinen jalanjälki palautuisi ajan mittaan kestävälle tasolle ja luonnon monimuotoisuus sekä elämän jatkuminen maapallolla voitaisiin turvata, on niin kutsuttujen ylikuluttavien luokkien vähennettävä energiankäyttöään ja luonnonresurssien kulutustaan tuntuvasti (Ulvila ja Wilén 2017). Ei siis riitä, että esimerkiksi uusiutuvien energiamuotojen osuus kasvaa tai että öljyperäiset muovipakkaukset vaihtuvat kartonkiin, vaan energiakäyttöä ja talouden materiaali-intensiivisyyttä on vähennettävä kokonaisuudessaan. ”Ehtymätön” ja ”puhdas” energialähde olisi nopeasti ajateltuna hyvä asia ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan taloudellisen toimeliaisuuden kannalta. Samalla se olisi todennäköisesti valtava katastrofi muulle maapallon eliökunnalle, mikäli oletetaan, että ihmiskunnan luonnonresursseja ylikuluttavat luokat (mt.) jatkavat samalla kehityksen tiellä, jolla ne ovat olleet erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Ehtymätön energialähde mahdollistaisi laajamittaisen ja teollisen luonnonmuokkauksen jatkamisen, mikä olisi todennäköisesti hyvin tuhoisaa maapallon muulle eliökunnalle ja lopulta ihmiskunnalle itselleen. Ekologisen realismin pohjalta toteutuva taloudellinen organisoituminen pohjautuisi nykyisen välineellisen luontosuhten ja talouskasvuun perustuvan teollisen sivilisaation hallittuun purkamiseen ja uudelleenorganisoimiseen (ks. Ruuska ja Heikkurinen, 2019).

Miten sitten organisoida uudelleen talous, mikäli se ei voi perustua talouskasvulle ja materiaalisen vaurauden kerryttämiselle? Ekologisen realismin näkökulmasta ohjaavina periaatteina ovat tässä kohtaa olentojen yhdenvertaisuus, erityisyys ja luontaisuus. Ihmisen taloudellinen toiminta ei voi raivata tieltään muuta maapallon eliöstöä sillä laajuudella tai intensiteetillä kuin nyt. Se on yksinkertaisesti kestämätöntä, koska se saattaa eliölajit, mukaan lukien ihmisen, suureen sukupuuttovaaraan. Ihmiset tarvitsevat monipuolista ravintoa, suojaa ja vaatteita ylleen sekä sosiaalista kanssakäymistä lajitoveriensa ja muun luonnon kanssa. Näitä voidaan pitää ihmiskunnan ensisijaisina tarpeina, jotka ovat toki riippuvaisia kunkin ekosysteemin ja ihmiskulttuurin laadusta (Ruuska ja Heikkurinen, 2018). Tarveperustaisen näkökulman avulla on mahdollista hahmotella rajoja ihmisten taloudelliselle toiminnalle sekä kestävälle hyvinvoinnille suhteessa muuhun elonkehään (Hirvilammi 2015; Joutsenvirta ym. 2016). Ihmisellä voidaan katsoa olevan oikeus pellon raivaamiseen tullakseen toimeen. Tällä tavoin ihminen vie elintilaa muilta eliökunnan edustajilta, mutta hänen syynsä ovat oikeutetut, ihminen kun ei selviä hengissä ilman ruokaa. Kaikki elämä vaatii siis jonkun verran tappamista ja kuolemaa (Naess 1989), mutta se mikä ratkaisee, ovat tarpeet tappamisen ja kuoleman takana. Siinä vaiheessa kun ihmisen taloudellisella toiminnalla ei ole enää mitään tekemistä esisijaisten tarpeiden kanssa, voidaan tämä toiminta kyseenalaistaa, koska se todennäköisesti valtaa turhaan tilaa muilta elonkehän asukeilta (Ruuska ja Heikkurinen 2018).

Tarveperustaisen ajattelun mukaisesti huomio taloudellisessa organisoitumisessa paikantuu myös paikkaan, jossa ensisijaiset tarpeet voidaan tyydyttää. Kaupunkiympäristö tarjoaa toki monia virikkeitä ja mahdollisuuksia ihmistenväliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta ihmiset eivät voi kaupungissa tuottaa tarpeeksi ruokaa tai energiaa kaupunkielämän ylläpitämiseksi. Näin ollen ekologisen realismin näkökulmasta kestävä taloudellinen organisoituminen tarkoittaa suurimmalle osalle ihmisistä paluuta maan äärelle ja omavaraisuuteen pohjautuvien paikallistalouksien kehittämistä. Kysymys siitä, miten maalle palataan, määrittyy esimerkiksi teknologian määrän ja laadun kautta. Lähes kahdeksan miljardin ihmisen maailmassa kestävä taloudellinen organisoituminen on hyvin vaikea ellei mahdotonta toteuttaa resurssi-intensiivisellä teknologialla. Tämä tarkoittaa toisaalta paluuta ”mataliin” teknologioihin, toisaalta lihaksilla tehdyn työn lisääntyvää määrää. Kestävyyteen ja kohtuuteen perustuvan elämän tavoitteena on ensisijaiset tarpeet tyydyttävä ja mielekäs elämä vähäisin resurssipanoksin.

Mikäli hahmotamme maailman luontokeskeisen ajattelun kautta, ihmisen taloudellisella toiminnalla on rajat sekä fyysisessä että eettisessä mielessä. Ihmisten tulee siis huomioida luonnon kokonaisuus taloudellisessa toimeliaisuudessaan ja ottaa huomioon niiden ekosysteemien reunaehdot, joissa kulloinkin toimitaan. Tämä voi kuulostaa vaikealta tehtävältä modernille ihmiselle, mutta tämän kaltainen ajattelu toisaalta on ollut elinehto luontoperäisille ihmiskulttuureille ja alkuperäiskansoille (Steffen ym. 2015; Salminen 2017). Yhteistä luontokeskeisille tavoille organisoida yhteisön talous on ollut se, ettei luonto pelkisty niissä resurssivarastoksi, vaan se ymmärretään osien kokonaisuutena ja ihminen yhtenä osana tätä kokonaisuutta. Toisena yhdistävänä tekijänä on toiminut ylisukupolvinen ymmärrys ja tieto elinympäristöstä, jossa kyseinen yhteisö on elänyt. Historiallinen tilanteemme on tästä näkökulmasta erityisen traaginen, koska ajallemme on tyypillistä niin luonnollisten elinympäristöjen katoaminen teollisen maanmuokkauksen seurauksena kuin myös ylisukupolvisen luontotietouden asteittainen häviäminen kaupungistumisen ja luonnosta vieraantumisen seurauksena. Nämä seikat tekevät talouden kestävästä uudelleenorganisoimisesta, maalle paluusta ja sinne uudelleen juurtumisesta osittain hankalaa, koska luontoympäristöihin liittyvän ymmärryksen ja tietouden syntyminen vie aikaa (Vadén 2017).

On selvää, ettei ekologisen realismin tapa hahmottaa maailmaa sovi yhteen olemassaolevien talousnäkemysten tai vallitsevan teknistaloudellisen kulttuurin kanssa. Tämä johtuu siitä, että talouskasvuun ja teknologisoitumiseen nojaava taloutemme on pakotettu laajentumaan aina vain uusille elämänalueille eikä tällainen talous kunnioita esteitä tiellään (Ruuska, 2018). Näin ollen ekologisen realismin luontokeskeiset periaatteet ja arvot ovat jonkinlainen antiteesi modernille kestämättömälle taloudelliselle organisoitumiselle. Tahdomme tämän takia pidättäytyä tarjoamasta reformistisia toimenpide-ehdotuksia nykyiselle kasvutaloudelle juuri sen takia, että näkemyksemme mukaan luontokeskeinen taloudellinen organisoituminen ei ole mahdollista, mikäli taloudellisen lisäarvon kerryttäminen on yksi yhteiskunnan keskeisistä tavoitteista. Pyrkimyksenämme on ollut vaihtoehtoisen luontokäsityksen ja luontokeskeisen periaatteiden hahmotteleminen, joiden pohjalta myös kestävä taloudellinen organisoituminen voisi tapahtua tulevaisuudessa.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Tiede&edistys -lehdessä (02/2019). Ruuska, T., Wilén, K. & Heikkurinen, P. Ihminen osana luontoa: ekologinen realismi ja kestävä taloudellinen organisoituminen. Tiede&edistys, 44(2), 135-149.

Lähteet:

Archer, M., Bhaskar, R., Collier, A., Lawson, T. & Norrie, A. (1998). Critical Realism: Essential Readings. Oxon, Routledge.

Bannon, B. E. (2014). From Mastery to Mystery: A Pheno- menological Foundation for an Environmental Ethic. Atherns, Ohio University Press.

Bateson, G. (1979). Mind and Nature: A necessary Unity. New York, E. P. Dutton.

Benton, T. (1989). ”Marxism and Natural Limits: An Ecological Critique and Reconstruction.” New Left Review, 178, 51-86.

Bettini, G., Karaliotas, L. (2013). ”Exploring the limits of peak oil: naturalising the political, de-politicising ener- gy.” The Geographical Journal. 179 (4), 331–341.

Barad, K. (2003). ”Posthumanist Performativity: Toward an Understanding of How Matter Comes to Matter.” Signs: Journal of Women in Culture and Society, 28 (3), 801-831.

Bhaskar, R. (1983). ”Materialism.” Teoksessa A Dictiona- ry of Marxist Thought, Bottomore, T. (toim.), Oxford: Blackwell, 1983, 324)

Biro, A. (2009). Denaturalizing Ecological Politics: Alienati- on from Nature from Roussea to the Frankfurt School and Beyond. Toronto, University of Toronto Press.

Bonnedahl, K. J. ja Caramujo, M. J. (2019). ”Beyond an absolving role for sustainable development: Assessing consumption as a basis for sustainable societies.” Sus- tainable Development, 27(1), 61-68.

Bonnedahl, K. J. ja Heikkurinen, P. (2018). Strongly Sustai- nable Societies: Organising Human activities on a Hot and Full Earth. Lontoo ja New York, Earthscan, Routledge.

Bohm, S., Bharucha, Z. P., and Pretty, J. (2015). Ecocultures: Blueprints for Sustainable Communities. Oxon and New York, Routledge.

Coole, D. & Frost, S. (2010). New Materialism: Ontology, Agency, Politics. Durham, Duke University Press.

Crutzen, P.J. (2002). ”Geology of mankind.” Nature 415, 23‒23.

Crutzen, P.J. ja Stoermer, E.F. (2000) ”The Anthropocene.” Global Change Newsletter 41: 17–18.

Ceballos, G., Ehrlich, P.R., Barnosky, A.D., García, A., Pringle, R.M., Palmer, T.M. (2015). ”Accelerated mo- dern humaneinduced species losses: entering the sixth mass extinction.” Sci. Adv. 1, e1400253.

Daly, H. E. (1996).”Beyond Growth. Boston, Beacon Press. Devellennes, C. ja Dillet, B. (2018). Questioning New Materialisms: An Introduction.” Theory, Culture & Society 35(7–8): 5–20.

Elder-Vass, D. (2015). ”Disassembling Actor-Network Theory.”Philosophy of the Social Sciences 45 (1): 100–121.

Foster, J. B. (2000). Marx’s Ecology: Materialism and Nature. New York, Monthly Review Press.

Foster, J. B. (2009). Ecological Revolution – Making Peace with the Planet. New York, Monthly Review Press.

Frow, J. (2010). ”Matter and Materialism: A Brief Pre-History of the Present.”Teoksessa Bennett,T.ja Joyce, P. (toim.). Material Powers: Cultural Studies, History and the Material Turn. Abingdon, Routledge, 25-37.

Foucault, M. (1970). The Order of things: An Archaeology of the Human sciences. New York, Vintage Books.

Foucault,M.(1984).”What is Enlightenment?”Teoksessa Rabinow, P. (toim.). The Foucault Reader. New York, Pantheon, 31-50.

Georgescu-Roegen, N. (1975). ”Energy and economic myths.” Southern Economic Journal, 347-381.

Heidegger, M. (1977). The Question Concerning Technology and Other Essays. New York, Garland Publishing. Heidegger, M. (1978). ”Letter on Humanism.” Teoksessa Basic Writings: Nine Key Essays. Kääntänyt Krell Farrell, D. Lontoo, Routledge.

Hamilton, C. (2017). Defiant Earth: the fate of humans in the Anthropocene. New South Wales, Allen & Unwin Press.

Haraway, D. (2016). Staying with the Trouble: Making Kin in the Chthulucene. Durham, Duke University Press.

Heikkurinen, P., Rinkinen, J., Järvensivu, T., Wilén, K. ja Ruuska, T. (2016). Organising in the Anthropocene: an ontological outline for ecocentric theorising. Journal of Cleaner Production 113, 705–714.

Heikkurinen, P. (toim.) (2017). Sustainability and Peaceful Coexistence for the Anthropocene. New York ja Lontoo, Routledge.

Hirvilammi, T. (2015). Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminnen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimuksia, 136.

Hornborg, A. (2001). The Power of the Machine: Global Inequalities of Economy, Technology, and Environment. Walnut Creek, AltaMira Press.

Hornborg, A. (2016). Global Magic: Technologies of Ap-propriation from Ancient Rome to Wall Street. Houndmills, Palgrave Macmillan.

Hornborg, A. (2017). ”Artifacts Have Consequences, Not Agency: Toward a Critical Theory of Global Environ- mental History.” European Journal of Social Theory 20 (1), 95–110.

Joutsenvirta, M., Hirvilammi, T., Ulvila, M. ja Wilén, K. (2016). Talous kasvun jälkeen. Helsinki, Gaudeamus.

Ketola, T. (2008). ”A holistic corporate responsibility mo- del: Integrating values, discourses and actions.” Journal of Business Ethics, 80 (3), 419‒435.

Latour, B. (1993). We Have Never Been Modern. Cambrid- ge, Harvard University Press.

Latour, B. (2005). Reassembling the Social: An Introduction to Actor-Network Theory. Oxford, Oxford University Press.

Latour, B. (2014). ”Agency at the time of the Anthropo- cene.” New Literary History, 45, 1-18.

LeCain, T. J. (2015). ”Against the Anthropocene: A Neo-Materialist Perspective.” International Journal for His- tory, Culture and Modernity 3 (1), 1-28.

Malm, A. (2016). Fossil Capital: The Rise of Steam Power and the Roots of Global Warming. Lontoo ja New York,Verso. Malm, A. (2018). The Progress of This Storm: Nature and Society in a Warming World. Lontoo ja New York, Verso.

Marx, K. ([1867] 2013). Pääoma: poliittisen taloustieteen arvostelua. 1 osa. Helsinki: TA-tieto.

Marx, K. ja Engels, F. ([1846] 1998). The German Ideology. New York, Prometheus Books.

Naess, A. (1989). Ecology, community and lifestyle. Cambridge, Cambridge University Press.
Naess,A.& Sessions,G.,(1984).A Deep Ecology Eight Point Platform. Saatavilla http://www.deepecology.org/platform.htm

Oittinen, V. (2011). ”Tulevaisuuden etiikka Spinozan ja Linkolan välissä.” Tieteessä tapahtuu 2, 11-16.

Otter, C. (2010). ”Locating Matter: The Place of Materiality in Urban History.”Teoksessa Bennett,T.ja Joyce,P. (toim.). Material Powers: Cultural Studies, History and the Material Turn. Abingdon: Routledge, 38-59.

Platon, (1999). Teokset: Viides osa, Sofisti; Valtiomies; Tima- ios; Kritias; Filebos. Helsinki, Otava.

Purser, R.E., Park, C. ja Montuori, A. (1995). ”Limits to anthropocentrism: toward an ecocentric organization paradigm?” Academy of Management Review 20, 1053- 1089.

Pylkkö, P. (2011). Marxin viherpäivityksen vakavas- ta uskottavuusvajeesta – Jukka Heiskasen Marx-tul- kinnan tarkastelua. Kustantamo Uuni. Saatavilla: http://www.uunikustannus.fi.

Ruuska, T. (2018). Reprodcution Revisited: Capitalism, Higher Education and Ecological Crisis. MayflyBooks. Saatavilla: http://www.mayflybooks.org.

Ruuska, T. ja Heikkurinen, P. (2018). Väkivalta ihmisen aikakaudella. Tieteessä tapahtuu 3, 11-16.

Ruuska, T. ja Heikkurinen, P. (2019). Kohti syvävihreää ilmastoagendaa. Elonkehä, 2/2019.

Salminen, A. (2017). Kirjeitä tulevaisuudesta – Ääniä maapallon säästymisestä. Helsinki, Siemenpuusäätiö.

Soper, K. (1986) Humanism and Anti-Humanism. La Salle, Open Court Press.

Soper, K. (1995). What is Nature? Culture, Politics and the Nonhuman. Oxford, Blackwell.

Starik, M., Rands, G.P. (1995). ”Weaving an integrated web: multilevel and multisystem perspectives of eco- logically sustainable organizations.” Academy of Mana- gement Review 20, 908-935.

Steffen, W., Broadgate, W., Deutsch, L., Gaffney, O., Lud- wig, C. (2015). ”The trajectory of the Anthropocene: The Great Acceleration.” The Anthropocene Review 2, 81–98.

Taylor, C. (1992). Sources of the Self. Cambridge, Cambridge University Press.

Taylor, C. (2007). A Secular Age. Cambridge, The Belknap Press of Harvard University Press.

Toivanen, T. ja Pelttari, M. (2017). ”Tämä ihmisen maailma? Planeetan hätätila, antroposeenikertomuksen kri- tiikki ja antroposeenin vaihtoehtoinen historia.” Tiede ja edistys, 1(42), 6-35.

Ulvila, M. ja Wilén, K. (2017). ”Engaging with the Plutocene: moving towards degrowth and postcapitalist futures.” Teoksessa Heikkurinen, P. (toim.). Sustainability and Peaceful Coexistence for the Anthropocene. New York ja Lontoo, Routledge, 119-139.

Vadén, T. (2017). ”Jälkisanat.” Teoksessa Salminen, A. (toim.) Kirjeitä tulevaisuudesta – Ääniä maapallon säästymisestä Salminen, Helsinki, Siemenpuusäätiö.

Von Wright, G. H (1987) Tiede ja ihmisjärki – Suunnitusyritys. Helsinki, Otava.

Wapner, P. (2013). Living Through the End of Nature: The Future of American Environmentalism. Cambridge, MIT Press.

Waters, C.N., Zalasiewicz, J., Summerhayes, C., Barnosky, A.D., Poirier, C., Gałuszka, A., Cearreta, A., Edge- worth, M., Ellis, E., Ellis, M., Jeandel, C., Leinfelder, R., McNeill, J.R., Richer, D., Steffen, W., Syvitski, J., Vidas, D., Wagreich, M., Williams, M., An, Z., Grine- vald, J., Odada, E., Oreskes, N. and Wolfe, A.P. (2016). ”The Anthropocene is functionally and stratigraphi- cally distinct from the Holocene.” Science 351(6269): aad2622-1–10.

Wendling, A. (2009). Karl Marx on Technology and Aliena- tion. Lontoo, Palgrave Macmillan.

White, L. Jr. (1967). ”The Historical Roots of Ecological Crisis.” Science 155, 3767, 1203-1207.

Wolfe, C. (2010). What Is Posthumanism? Minneapolis, University of Minnesota Press.

Kohti syvävihreää ilmastoagendaa

Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen

Kestävä yhteiskunta ei tarvitse lisää rahaa eikä uutta teknologiaa, vaan vaihtoehtoisia käytäntöjä ja rakenteita rahan ja teknologian hallitsemaan maailmaan. Kirjoituksemme tarkastelee ”punavihreän ilmastoagendan” pääpiirteitä erityisesti ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Lopuksi hahmottelemme vaihtoehtoisia ja ekologisesti kestäviä polkuja tulevaisuuden yhteiskunnalle, jota kutsumme ”syvävihreäksi ilmastoagendaksi”.

ELONKEHÄN KRIISI

Maapallon elonkehän tila on lohduton ja sen tulevaisuus näyttää vieläkin synkemmältä. Ilmastonmuutos etenee tappavaa tahtia, kirjaimellisesti. Luonnon monimuotoisuus on vähentynyt nopeammin kuin kertaakaan 65 miljoonaan vuoteen. Ikirouta ja jäätiköt sulavat, kun planeetta lämpenee. Fossiilisiin polttoaineisiin ja talouskasvuun perustuva teollinen sivilisaatio on musta tuho – väkivaltaa elonkehää kohtaan. (1)

Elonkehän kriisin liittyy elimellisesti se, että lisääntyvästä ymmärryksestä ja ympäristötietoisuudesta huolimatta, maailmantalous jatkaa kasvuaan, jossa eritoten niin kutsutut ”kehittyneet taloudet” kuluttavat luonnonvaroja kohtuuttomalla tavalla. Ja miksipä talous ei kasvaisi, kun valtaapitävät sekä suurin osa valtaan pyrkivistä ovat sitoutuneet sen kasvattamiseen. Tämä on tilanne niin kansainvälisesti kuin Suomessakin, maassa, jota suotta tituleerataan edelläkävijäksi ilmastoasioissa. Asiahan on juurikin päinvastoin: ”Jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset, tarvittaisiin 3,4 maapalloa”.(2)

Tänä vuonna kevät toi mukanaan parlamentaariset eduskuntavaalit sekä aimo annoksen siihen kytkeytyvää ilmastoretoriikkaa. Yhteiskunnallisen ilmastonmuutoskeskustelun lisääntymistä voidaan pitää hyvänä muutoksena, mutta ilmastokeskusteluissa tarjotaan myös ongelmallisesti epäselvää ja erheellistä keinovalikoimaa elonkehän kriisin ratkaisuun.

Poliittisten puolueiden lisäksi profiililtaan yhteiskuntakriittisten ajatushautomojen edustajat ovat tuoneet viime aikoina ilmastonmuutoskeskusteluun tärkeitä avauksia. Kansainvälisesti yksi merkittävimmistä ohjelmaideoista on ollut Green New Deal. Kotimaista keskustelua taas on käyty lisääntyvissä määrin yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus -muutosohjelman ympäriltä (ks. mm. Elonkehä 1/19 ja Antti Majavan haastattelu).

Esitämme tässä kirjoituksessa tiiviin ja näin ollen väkisinkin yleispiirteisen analyysin vihreiden ja vasemmistoliiton vaalikevään kestävyyteen liittyvistä aineistoista sekä Green New Dealista ja ekologisesta jälleenrakennuksen keskeisistä ongelmakohdista. Tarkastelumme lähtökohta on, että ilman ekologista kestävyyttä ei ole mielekästä puhua kestävyydestä ylipäätään, sillä sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys ovat aina alisteisia ekologiselle kestävyydelle.(3)

Edellä mainittuja ohjelmaideoita yhdistää tärkeä tavoite: elonkehän kriisin ratkaisu sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Sen lisäksi niitä yhdistävät oletukset lisärahan ja lisäteknologian tarpeista edellytyksinä elonkehän kriisin ratkaisuun. Kutsumme tämän tavoitteen ja näiden kahden oletuksen pohjalle rakentuvaa ohjelmaa ja ajattelua punavihreäksi ilmastoagendaksi. Vaikka agendan tavoite on tärkeä, väitämme, että että sen keinot eivät tuota toivottua lopputulosta. Toisin kuin punavihreä ilmastoagenda olettaa, elonkehän kriisin ratkaisu ei edellytä lisäystä taloudelliseen pääomaan tai valtiotalouden rahoituspohjan uudelleenajattelua eikä myöskään korkeaa teknologiaa.

MIKÄ PUNAVIHREÄ ILMASTOAGENDA?

Kevään 2019 eduskuntavaalien alla poliittiseen keskusteluun nousi useampikin ekologista kestävyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaativa ohjelmajulistus. Poliittisista puolueista vihreät ajavat reilua muutosta(4) kun taas vasemmistoliitto oikeudenmukaista ilmastosiirtymää(5). Mainittujen puolueiden näkemykset ovat monilta osin samoilla linjoilla Yhdysvalloissa paljon keskustelua herättäneen Green New Deal­ –ohjelman(6), mutta myös Bios-tutkimusyksikön peräänkuuluttaman yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus –agendan(7) kanssa. Esittelemme alla näiden ohjelmaideoiden ja vaaliohjelmien pääpirteitä ja teoreettista taustaa.

Green New Deal

Yhdysvaltalaislähtöinen Green New Deal (GND) ottaa innoituksensa Francis Delano Rooseveltin 1930-luvun New Deal -ohjelmasta, joka pyrki nostamaan Yhdysvallat vuonna 1929 alkaneesta suurlamasta. Kyseessä oli silloin suuri ja pitkälti valtiovetoinen elvyttämisprojekti, joka suuntautui monialaisesti talouteen ja sosiaaliturvaan. Yhtä lailla inspiraatiota GND:hen on haettu toisen maailmansodan aikaisesta valtiojohtoisesta talouden laajamittaisesta mobilisaatiosta. Kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortezin ympärille kytkeytyvä GND pyrkii pitkälti samoihin tavoitteisiin kuin New Deal ja myös tällä kertaa uusjaossa ovat mukana ympäristöasiat – tosin 2000-luvun painotuksin.(8) Lyhyesti ilmaistuna: GND pyrkii ratkaisemaan yhtäaikaisesti sekä ilmastonmuutoksen että yhteiskunnan kasvavan taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden Yhdysvalloissa.

Ohjelman keinot pähkinänkuoressa ovat ”vihreämpi” teknologia, kasvava työn ja tuotannon määrä sekä laajamittainen valtion tukema investointiohjelma, joka kohdistuisi työntekijöihin, yrityksiin ja yhteisöihin. Pohjimmiltaan GND onkin Yhdysvaltojen demokraattiseen puolueeseen kytköksissä oleva talouden kasvu- ja elvytysohjelma, joka pyrkii sosiaalisesti vähemmän poissulkevaan kasvuun ympäristöä liikaa tuhoamatta.

Vaikka ohjelma on herättänyt niin Yhdysvalloissa kuin kansainvälisestikin paljon tärkeää keskustelua ilmastosta, on se kestävyyden näkökulmasta hyvin ongelmallinen. Tämä johtuu juuri ohjelman ilmiselvästä talouskasvuhakuisuudesta. Kun ohjelman tavoitteena on tuottaa lisää vaurautta, kasvattaa elintasoa ja tehdä Yhdysvalloista jälleen maailman taloudellisen tuotannon keskus, on sanomattakin selvää, etteivät mitkään näistä tavoitteista tue siirtymää kestävään yhteiskuntaan.

Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus

Yhteiskunta- ja talouskasvukriittisistä ulostuloistaan tunnetun BIOS-tutkimusyksikön(9)(10) yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus on laajamittainen yhteiskunnallinen muutosohjelma. Se esiteltiin ensimmäisen kerran Paavo Järjensivun kirjassa Rajattomasti rahaa niukkuudessa (Like, 2016). Tämän jälkeen BIOS on ottanut ekologisen jälleenrakennuksen osaksi toimenpide- ja politiikkaehdotuksiaan.(11)

Muutosohjelman kautta pyritään vastaamaan siihen, miten monimutkainen ja luonnonresursseja ylikuluttava yhteiskunta voitaisiin ohjata kestävälle pohjalle seuraavien 20–30 vuoden kuluessa. Jälleenrakennuksella tässä kohden viitataan sekä toisen maailmansodan jälkeisiin tapahtumiin, jolloin yhteiskuntien uudelleenrakentamiseen investoitiin mittavalla tavalla, mutta myös fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan yhteiskunnallisen infrastruktuurin korvaamiseen uusiutuvilla energiamuodoilla ja ”puhtaammilla” teknologioilla.

Keskeisessä roolissa tämän hankkeen rahoituksessa on ajatus rahasta rajattomana ja ehtymättömänä talouspolitiikan välineenä. Valtioilta, joilla on oma keskuspankki, raha ei voi koskaan loppua, koska se voi aina painaa sitä lisää. Kirjassaan Järvensivu tuo ansiokkaasti esiin niin kutsutun modernin rahateorian edut suhteessa nykyiseen niukkaan ja kurjistavaan rahapolitiikkaan. Kun rahan ajatellaan olevan loputonta, avaa se uudenlaisen mahdollisuuden yhteiskuntasuunnitteluun tai vaikkapa uusien teknologioiden ja infrastruktuurin jälleenrakentamiseen.

Epäselväksi kuitenkin jää, miten materiaalivirrat kytkeytyvät irti taloudesta? Toisin sanoen, jos ekologinen jälleenrakennus perustuu rahan määrän lisäämiseen ja uusien teknologioiden kehittämiseen, kuinka kulutus ja tuotanto voivat vähentyä? Vaikka BIOS pyrkiikin toiminnassaan edistämään talouskasvun purkamista, yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus ei ohjelmana nähdäksemme tue tätä tavoitetta. Palaamme tähän vielä myöhemmin.

Reilu muutos

Reilu muutos oli keskeinen osa vihreiden kevään vaaliohjelmaa. Sillä tarkoitetaan ennen muuta oikeudenmukaista ja turvallista siirtymää kohti päästötöntä yhteiskuntaa. Puolueen mukaan: ”Edessämme on uusi teollinen vallankumous, ei vähempää. Ilmastonmuutoksen torjunta tarkoittaa valtavaa määrää uutta teknologiaa, palveluja, työtä ja kansainvälisiä markkinoita suomalaisille ympäristöä säästäville tuotteille ja ratkaisuille”.(12) Vihreiden katsantokannan mukaan tämä ”valtava määrä uutta teknologiaa” johtaa jollakin mystisellä tavalla kestävämpään yhteiskuntaan.

Vihreiden politiikassa elonkehän kriisi ja siihen sisältyvä ilmastonmuutos tuntuvat näyttäytyvän ensisijaisesti mahdollisuutena elämänlaadun ja kilpailukyvyn parantamiseen sen sijaan, että se olisi elämänedellytyksiä tuhoavana uhka Suomelle, ihmiskunnalle ja elonkehälle. Tätä havainnollistaa myös Pekka Haaviston lausahdus: ”Muutos on iso, mutta me suomalaiset olemme aina olleet hyviä uuden luomisessa. Ekologinen rakennemuutos tuo myös uutta työtä. Meistä voi tulla ilmastonmuutoksen torjunnan markkinajohtaja maailmalla.”(13) Luopumisen ja elintason tuntuvan laskun sijaan elonkehän kriisi on vihreille Suomen uusi valttikortti kansainvälisessä talouskilpailussa.

Oikeudenmukainen ilmastosiirtymä

Vasemmistoliiton kansanedustajat olivat alku vuodesta yllättävän suorasanaisia elonkehän kriisin pääasiallisista aiheuttajista.(14) Maaliskuun alussa jätettiin toimenpidealoitte eduskunnalle oikeudenmukaisesta ilmastosiirtymästä.(15) Aloitteessa todetaan, että: ”Halpa ja helposti saatava fossiilienergia on yli 150 vuotta muodostanut taloudellisen ja yhteiskunnallisen järjestelmämme aineellisen perustan ja muovannut tuotantojärjestelmiä, kulutustottumuksia, elinympäristöjä, valtarakenteita ja sosiaalisia suhteita. Kapitalistista markkinataloutta, siten kuin sen tunnemme, ei ole ollut olemassa ilman uusiutumatonta energiaa. Talouskasvu on aina merkinnyt lisääntyvää luonnonvarojen käyttöä ja iso osa työstä on kytköksissä fossiilitalouteen.”

Kiinnostavaa on kuitenkin huomata, ettei myöskään tässä aloitteessa, tai vasemmistoliiton kevään vaaliohjelmassa ylipäätään, painoteta tuotannon ja kulutuksen kokonaistason vähentämistä, vaan päähuomio on ennemmin valtion roolissa huolehtimassa oikeudenmukaisesta siirtymästä kohti kestävää yhteiskuntaa. Vasemmistoliitolle tämä tarkoittaa erityisesti sitä, valtio takaa toimeentulon rakennemuutoksen aikana, missä tiettyjä toimialoja, kuten turveteollisuus, ajatetaan alas.

PUNAVIHREÄN AGENDA ONGELMAKOHDAT

Vaikka esiteltyjen ohjelmaideoiden ja vaaliohjelmien välillä on toki selviä eroja esimerkiksi talouskasvuun sitoutumisen suhteen, perustuvat ne pitkälti samoille oletuksille tarvittavista keinoista hillitä ilmastonmuutosta. Ensimmäinen niistä on oletus, että kriisin ratkaiseminen vaatii laajan rahoituspohjan. Toinen taas on oletus teknologiakehityksen mahdollisuuksista ja hyödyistä. Lisäksi aloitteita yhdistää näkemys valtion roolista ohjaamassa ja tukemassa yhteiskunnallisia muutoksia kohti kestävyyttä.

Oletus lisärahan tarpeesta

Erityisesti Green New Deal ja yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus tukeutuvat jo mainittuun moderniin rahateoriaan, jonka keskeisin huomio on se, että raha ei ole niukassa vaan sitä on mahdollista painaa niin paljon kuin kulloinkin päätetään. Jos luottamus rahamarkkinoilla säilyy, voi keskuspankki jatkaa rahan lisäämistä järjestelmään aina tilanteen, tarpeiden ja halujen mukaisesti. Näin ollen rahan ei tarvitse määrittää politiikan reunaehtoja (kuten se nyt tekee), vaan nimenomaan luonnonvarat ja niiden saatavuus sekä yhteiskunnalliset arvot määrittäisivät ne.

Se, että valtio voi oman keskuspankkinsa kautta jatkuvasti lisätä rahan määrää – teoriassa loputtomasti – on toki merkittävä löydös ja avaus verrattuna oikeistovetoiseen talous- ja rahapolitiikkaan, jossa velanmaksun pakolla perustellaan kurituspolitiikkaa ja niskalenkkejä vähävaraisista. Myös ekologisista rajoista puhuminen, edes hypoteettisessa mielessä, on tärkeä askel. Vaihtoehtoisen rahapolitiikan kautta on mahdollista nähdä valtio keskeisenä tahona ja toimijana, minkä kautta taloutta ja sosiaalipolitiikkaa voidaan ohjata – markkinoiden ja ylikansallisen pääoman hegemonian sijaan. Tämän suuntainen rahapolitiikan muutos antaisikin valtiolle paremmat mahdollisuudet investoida asioihin, jotka eivät välttämättä ole ”taloudellisesti” kannattavia, kuten uusiutuvat energiamuodot.

Kuitenkin rahan lisäämiseen liittyy keskeinen ristiriita suhteessa luonnonvarojen kulutukseen. On empiirisesti perusteetonta olettaa, että rahan lisääminen kiertoon ei johtaisi lisääntyvään tuotantoon ja kulutukseen. Toisin sanoen: kuinka rahan lisääminen kiertoon voisi (edes teoriassa) pienentää kulutusta ja tuotannon tasoa tai niiden ekologista jalanjälkeä? Yksi spekulatiivinen keino tähän olisi rahan kutakin lisäystä kohden kohoava inflaatiotaso, joka mitätöisi koko alkuperäisen ajatuksen siitä, että olisi taas ”varaa pelastaa maailma”.

Elonkehän kannalta on keskeistä ymmärtää taloudellisen toiminnan laadun ja määrän ero oli se sitten mikro- tai makrotaloutta koskeva. Oletettu laadullinen parannus, esim. fossiilisista energiamuodoista aurinko- ja tuulienergiaan, ei välttämättä tarkoita määrällistä vähennystä. Uusituvan energiateknologian rakentaminen ja käyttö, kuten kaikki inhimillinen toiminta, lisäävät aina luonnonvarojen ja energian käyttöä.(16) Yhteiskunnan ekologisen jälleenrakennuksen materiaalinen jalanjälki olisi eittämättä jättimäinen, koska se peräänkuuluttaa nykyisen teollisen fossiilijärjestelmän korvaamista uusiutuvilla. Agendan toteutumiseen tarvitaan siis valtava määrä energiaa ja luonnonresursseja.

Esitetty vaihtoehtoinen rahapolitiikka sekä erilaiset tuet ja kannustimet ovat etupäässä keinoja puuttua tuotannon ja kulutuksen laatuun, mutta ei sen kokonaismäärään. Uskottavampaa olisi esittää, että nostamalla korkoja ja korottamalla yleistä hintatasoa (esim. verotuksen kautta), valtio voisi leikata kulutusta ja tuotantoa nopeallakin aikavälillä, ja siltikin turvata ihmisten perustarpeet. Sosiaalisesti oikeudenmukaista olisi toteuttaa tämän kaltaiset politiikkatoimet progressiivisesti niin, että eniten kuluttavat luopuisivat enemmästä, esimerkiksi hiiliveron tai muiden vastaavien keinojen kautta. Vaikkakin tämä keinovalikoima on ekologisesti realistisempi, ei sekään ole ongelmaton ainakaan niin kauan kuin valtio on kytköksissä globaaliin kasvutalouteen.

Oletus lisäteknologian tarpeesta

Toinen merkittävä ongelma punavihreässä ilmastoagendassa on oletus siitä, että teknologiaa tarvitaan lisää. Esitellyt kaksi vaaliohjelmaa ja kaksi ohjelmaideaa jakavat uskon ”puhtaaseen” ja ”päästöttömään” teknologiaan, jolla olisi mahdollista korvata nykyinen saastuttava, fossiilinen teknologia ja infrastruktuuri. Yksikään niistä ei haasta vihreän teknologian myyttiä. Punavihreässä ilmastoagendassa ei siis ole kyse modernin teollisen yhteiskunnan hallitusta alasajosta, vaan yhteiskunnan asteittaisesta suunnanmuutoksesta kohti vähähiilisempää versiota. Kenties tätä tavoitetilaa voisi myös kutsua nimellä punavihreä moderni.

Jos näin on, punavihreän ilmastoagendan puutteellisten keinojen lisäksi sen tavoitetila on epäuskottava. Modernin teknologian lumous ja öljyhumala ovat kenties sokaisseet sen laatijat. Ekologista kriisiä ei nähdä, koeta eikä kohdata tarvittavalla vakavuudella. Kestävyyden näkökulmasta oleellisin huomio tässä yhteydessä lienee se, että punavihreä ilmastoagenda vastaa ylituotannon ja –kulutuksen ongelmaan odottelemalla teknologista ja valtiolähtöistä ihmettä, joiden avulla fossiilinen infrastruktuuri korvataan puhtaalla teknologialla. Vaikka kansan enemmistö antaisi tukensa hankkeelle, näin ei kuitenkaan tule tapahtumaan. Tämä johtuu siitä syystä, että nykyisen infrastruktuurin korvaaminen uusiutuvilla energiamuodoilla on energiataloudellisesti epärealistinen ajatus(17), mutta myös kestämätön luonnonresurssien saatavuuden näkökulmasta sekä ihmiskeskeisyydessään eettisesti kyseenalainen. (18)

Ekologisesti kestävään yhteiskuntamuotoon siirtyminen ei siis voi tapahtua nykyisen kasvuun perustuvan järjestelmän asteittaisella korvaamisella, vaan ainoastaan sen hallitulla ja mahdollisimman ripeällä alasajolla. Uuden teknologian kehittämisen sijaan kyse on pitkälti luopumisesta.

Valtio ohjaa ja näyttää tietä – mutta minne?

Punavihreän ilmastonagendan suunnittelemana rahan ja teknologian suunniteltu lisäys edellyttää kaiken lisäksi vahvaa ja demokraattista valtiota. Tämä on toki johdonmukaista, sillä agendan mahtipontisuudesta johtuen on vaikea kuvitella minkään muun tahon kuin enemmän tai vähemmän suvereenin valtion pystyvän toteuttamaan sen läpiviennin.

Valtioon – muutosta ohjaavana tahona – tulisi kuitenkin suhtautua epäilevästi, sillä ylikansallisella pääomalla ja sen edustajilla on ollut valtiolliseen päätöksentekoon suuri merkitys erityisesti viimeisinä ”uusliberaalin kapitalismin” vuosikymmeninä. On äärimmäisen epätodennäköistä, että suurpääoma tai jokin tietty teollisuudenala, kuten vaikka fossiiliteollisuus, katselisi vierestä, kun sen etuja ja valtaa karsitaan. Yhdysvaltojen kongressi ja EU ovat surullisen kuuluisia kaikkein haitallisimman ja saastuttavimman teollisuuden lobbausarmeijojen läsnäolosta, ja myös Suomessa teollisuuden etujärjestöillä on kiistattoman suuri vaikutusvalta esim. metsä- ja energiapolitiikassa.

Valtion ja demokratian oletettu yhteensopivuus on myös mahdollista kyseenalaistaa. Yleisestä retoriikasta huolimatta historian saatossa ainakaan kansallisvaltiot eivät ole olleet demokraattisia elimiä. Valtioinstituutio on päinvastoin aina ollut kiinnittynyt hallitsevan luokan etuihin ja yksityisen pääoman intresseihin eikä nykymaailmassa tässä edes välttämättä nähdä mitään ongelmaa tai ristiriitaa. Aikanamme valtio on ilmiselvästi ylikansallisen suurpääoman valtio eli ”talouskasvu- ja kilpailuvaltio”. Ja vaikka valtiosta onnistuttaisiin tekemään enemmän demokraattinen ja tasa-arvoinen, ei se historian valossa ole näyttänyt takaavan kestävyyttä ekologisesta näkökulmasta. Sama pätee myös valtion puitteissa toteutettavaan koulutukseen, josta myös monet povaavat elonkehän pelastusta.(19)

KOHTI SYVÄVIHREÄÄ ILMASTOAGENDAA

Millainen sitten olisi kestävä ilmastoagenda? Väitämme, että elonkehä ei tarvitse lisää rahaa eikä uutta teknologiaa vaan vaihtoehtoisia käytäntöjä, taitoja ja rakenteita, jotka haastavat rahan ja teknologian hallitseman maailman. Näin ollen, tarvittavan ilmastoagendan tulisi laadullisten parannusten ajamisen sijaan keskittyä kyseenalaistamaan talouden määrällinen kasvu ja pyrkiä löytämään keinoja tuotannon ja kulutuksen kokonaistason vähentämiseksi. Tämän kaltaista ilmastoagendaa voitaisiin kutsua ”syvävihreäksi”.

Poliittisilla areenoilla ja kansalaisliikkeissä tulisi erityisesti keskittyä kysymykseen: kuinka talouskasvuun ja yhteiskunnan teknologisoitumiseen perustuva teollinen sivilisaatio voidaan purkaa ilman massiivista ekologista, sosiaalista, taloudellista ja poliittista katastrofia? Ja koska näitä katastrofeja ei voida enää sulkea pois, yhteisen ilmastoagendan tulisi myös keskittyä kysymykseen: kuinka varautua ja valmistautua ilmastokatastrofin varalta?

Syvävihreän agendan mukaan yhteiskunta ei voi perustua talouden kasvuun, monimutkaiseen teknologiaan eikä pitkälle vietyyn työnjakoon. Näiden sijasta tulevaisuuden yhteiselo tulee perustumaan omavaraisiin paikallistalouksiin, joko ennen romahdushuippua tai sen jälkeen, jossa suuri osa ihmisistä työskentelee suoraan perustarpeiden tyydyttämisen parissa. Tämä siirtymä on edessämme joka tapauksessa – halusimme tai emme – ja suurimman osan meistä on tyydyttävä selvästi nykyistä pienempään materiaaliseen elintasoon ja matalampaan teknologiaan.

Tätä niin kutsuttua uusmaalaistumista tukemaan tarvitaan koulutusta (kuten esim. Valtimolle perustettavaa Omavaraopistoa), jossa omavaraistaitoja opetellaan. Tarvitaan myös sellaisten arvojen omaksumista, jotka eivät rajaudu hyöty- tai virkistysperustaiseen luontosuhteeseen. Tarvitaan myös yhteiskunnallisia rakennemuutoksia, jotka tukevat sekä maallemuuttoa että tuotantoresursseihin ja -välineisiin käsiksi pääsyä, kuten kattavaa maareformia.

Perustarpeiden tyydyttämiseen liittyvien taitojen opettelu ja käytäntöjen harjoittaminen on myös toimiva tapa varautua niihin ekologisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin katastrofeihin, jotka monia kulttuureita uhkaavat. Syvävihreän ilmastoagendan peukalosääntönä voidaankin esittää, että mitä vähemmän riippuvaisia olemme monimutkaisesta rahan ja teknologian sivilisaatiosta, sen parempi.

Maaseudun uudelleenasutus saattaa muistuttaa 1950-luvun Suomen pientilojen mosaiikkia, jossa maatalouskoneiden, mutta myös kotieläinten määrä on melko vähäinen. Mennyttä aikaa vastaavan materiaalisen elintason ei tietenkään tarvitse tarkoittaa sen ajan arvoja ja asenneilmapiiriä, vaikka kaikkea modernia ei voi ja pidä ottaa mukaansa. Materiaalisesti niukka elämä voi olla henkisesti rikasta ja kulttuurisesti moniarvoista ja suvaitsevaa, mutta yhteisöjen arjen sisältöä tai sen yksityiskohtia on mahdoton päättää kaupungista käsin etukäteen. Kunkin yhteisökulttuurin sisällön ja käytännöt kun määrittävät siihen kuuluvat toimijat, olosuhteet ja paikka. Fyysistä työtä eivät uusmaalaistujat voi kuitenkaan välttää, kuin hyvällä (teko)syyllä.

Entä mitä tapahtuu kaupungeille tapahtuu uusmaalaistumisen myötä? Urbaanien keskittymien keskeinen materiaalinen ongelma on se, etteivät ne tuota elämänedellytyksiä, kuten ruokaa tai energiaa. Sitä vastoin ne kuluttavat niitä. Ihmiskulttuurien kriisiytyessä on vaikea nähdä miten suuret kaupungit voivat jatkaa olemassaoloaan, kun esim. modernit kuljetusjärjestelmät lakkaavat toimimasta, joko yhteiskunnallisen romahduksen tai halvan energian vääjäämättömän vähenemisen myötä. Kaupunkeja on toki ollut jo ennen teollista vallankumoustakin, mutta niiden koko on aina riippunut luonnonvarojen saatavuudesta (yhteiskunnallisten ja kansainvälisten sorto- ja riistojärjestelmien lisäksi).

Valtio taas voi periaatteessa toimia elonkehän puolestakin, vaikka empiirinen näyttö tästä onkin heikkoa tai puutteellista. Osaa ihmisistä valtio voi ja onkin tukenut turvaamalla toimeentuloa ja tuomalla turvaa ihmisten välisiltä konflikteilta. Siirtymävaiheet ovat aina epävakaata aikaa, minkä aikana valtiolle voi nähdä olevan käyttöä yhteiskuntajärjestyksen turvaajana. Lisäksi valtio voi, ainakin teoriassa, edesauttaa ihmisten uudelleenkoulutuksessa sekä rauhoitus- ja suojelualueiden ylläpitämisessä, mikäli koulutus- ja suojelutoimet ovat mielekkäitä kestävyyden kannalta. Pääasia kuitenkin on, ettei vastuu yhteisistä päätöksistä jää valtion tai muiden näennäisdemokraattisten elinten kontolle, vaan ihmisyhteisöt paikallisella tasolla määrittävät yhdessä toimivimmat ja kestävimmät tavat organisoida perustarpeiden tyydytyksen ja yhteisön arjen.

Modernin teknologian hyödyntämisen tai rahan lisäämisen sijaan syvävihreä ilmastoagenda peräänkuuluttaa valtavaa elintottumuksellista, yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta, joka johtaa tuotannon ja kulutuksen suoraan vähentämiseen. Kirjoituksessa esitetty punavihreä ilmastoagenda on ekologisesti kestämätön, mutta poliittisesti mahdollinen. Sen sijaan syvävihreä ilmastoagenda on ekologisesti kestävä, mutta (tällä hetkellä) poliittisesti mahdoton. Toivomme, että tämän kirjoituksen myötä syvävihreästä ilmastoagendasta ja ajattelusta tulee entistä uskottavampi ja varteenotettavampi vaihtoehto nykyiselle kestämättömälle kasvutaloudelle ja –politiikalle.

 

Kirjoitus on julkaistu alun perin Elonkehä-lehdessä (2/2019).

Ruuska, T. ja Heikkurinen P. Kohti syvävihreää ilmastoagendaa. Elonkehä, 2/2019, s. 57-65.

 

Kirjallisuus ja viitteet:

(1) Ruuska, T. & Heikkurinen, P. (2018) Väkivalta ihmisen aikakaudella. Tieteessä tapahtuu, 36(3), www.journal.fi/tt/article/view/70304.

 (2) WWF: https://wwf.fi/wwf-suomi/viestinta/uutiset-ja-tiedotteet/Maailman-ylikulutuspaiva-on-tanaan—jos-kaikki-kuluttaisivat-kuin-suomalaiset–tarvittaisiin-3-4-maapalloa-2837.a

(3) Heikkurinen, P. 2014. Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet. Tieteessä tapahtuu, 32, no. 4, https://journal.fi/tt/article/view/46149.

(4) ”Pysäytetään ilmastonmuutos, suojellaan yhteistä ympäristöämme”, https://www.vihreat.fi/asiat/vihrea-politiikka/ymparisto

(5) ”Toimenpidealoite oikeudenmukaisesta ilmastosiirtymästä” https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/EduskuntaAloite/Documents/TPA_83+2018.pdf

(6) Gunn-Wright, R. & Hocket, R: ”The Green New Deal – Mobilizing For A Just, Prosperous, And Sustainable Economy”, https://s3.us-east-2.amazonaws.com/ncsite/new_conesnsus_gnd_14_pager.pdf

(7) Järvensivu, P.: ”Yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus: Talous- ja ilmastopolitiikkaa vaalikaudella 2019-2013 – seminaariesitys 22.11.2018”, https://bios.fi/files/bios_sorsa_seminaariesitys.pdf

(8) Järvensivu, P., Toivanen, T. & Vadén, T.: ”Green New Deal monitieteisen ympäristötutkimuksen näkökulmasta”, https://sorsafoundation.fi/fi/green-new-deal-ja-monitieteinen-ymparistotutkimus/

(9) BIOS: ”Kulutuksen vähentäminen – vaatimus ja vastareaktio”, https://bios.fi/kulutuksen-vahentaminen-vaatimus-ja-vastareaktio/

(10) BIOS: ”Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle?”, https://www.versuslehti.fi/kriittinen-tila/onko-irtikytkenta-realistinen-tavoite-suomelle/

(11) Järvensivu, P. & Toivanen, T.: ”Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen?”, https://politiikasta.fi/kuinka-suomi-voi-toteuttaa-pariisin-ilmastosopimuksen-mukaisen-ekologisen-jalleenrakennuksen/

(12) ks. viite 4.

(13) ”Pekka Haavisto puheessa: Suomesta ilmastonmuutoksen torjunnan markkinajohtaja maailmassa”, https://www.vihreat.fi/blogit/pekka-haavisto/2019/03/pekka-haavisto-puheessa-suomesta-ilmastonmuutoksen-torjunnan-markkinajohtaja-maailmassa

(14) ”Keskustelualoite ilmastonmuutoksen torjunnasta” https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/PoytakirjaAsiakohta/Sivut/PTK_142+2018+3.aspx

(15) ”Aloite oikeudenmukaisesta ilmastosiirtymästä”, https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/EduskuntaAloite/Documents/TPA_83+2018.pdf

(16) Heikkurinen, P. (2018). Degrowth by means of technology? A Treatise for an ethos of releasement. Journal of Cleaner Production, 197, 1654-1665.

(17) Vadén, T. (2009) EROEI-fantasia eli kysymyksiä tulevaisuuden filosofeille. Niin & Näin, 4/09, 46-54. https://netn.fi/artikkeli/eroei-fantasia-eli-kysymyksia-tulevaisuuden-filosofeille

(18) Heikkurinen, P., Rinkinen, J., Järvensivu, T., Wilen, K., & Ruuska, T. (2016). Organising in the Anthropocene: an ontological outline for ecocentric theorizing. Journal of Cleaner Production, 113, 705-714.

(19) Ruuska, T., (2019). Reproduction Revisited: Capitalism, Higher Education and Ecological Crisis, MayflyBooks, http://mayflybooks.org/?page_id=256.

 

Väkivalta ihmisen aikakaudella

Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen

Antroposeenissa ihmiset käyttävät väärin valtaansa suhteessa ei-inhimilliseen maailmaan, lähinnä tyydyttäen toissijaisia tarpeitaan ja alati kasvavia materiaalisia halujaan. Yleisesti hyväksytystä ihmiskeskeisestä maailmankuvasta johtuen vallan väärinkayttoä ei tulkita väkivallaksi vaan kehitykseksi. Elonkehä ei kuitenkaan ole olemassa pelkästää ihmisia varten. On siis aika määritella väkivalta uudelleen.

Uuden ajan monet nimet

Nobel-palkittu ilmastokemisti Paul J. Crutzen tutkimusryhmineen on tuonut tieteelliseen keskusteluun uuden käsitteen, antroposeenin. Nopeasti levinneen antroposeenikäsitteen taustalla on luonnontieteelliset tutkimukset, joissa on tehty empiirisiä havaintoja ihmislajin jättämistä jäljistä ympäri maapalloa. Teollistumisen, teknologisoitumisen ja väestönkasvun myötä merkkejä ihmisistä ja ihmiskulttuureista löytyy niin kallioperästä, vesistöistä kuin ilmakehästä. Ihmisistä on toisin sanoen tullut globaali voima, joiden vaikutukset tulevat jäämään elonkehän sedimenttikivikerrostumalliseen muistiin. Näistä löydöksistä johtuen joukko tutkijoita esittää, että holoseenia seuraava aikakausi hyväksyttäisiin virallisesti uudeksi geologiseksi aikakaudeksi, antroposeeniksi eli ihmisen ajaksi (Anthropocene Working Group, 2017).

Luonnontieteellinen antroposeenitutkimus osoittaa, että valta tällä ”uudella ajalla” on nimenomaan ihmislajilla. Toisaalta ihmistieteiden antroposeenitutkimukset tärkeästi huomauttavat, että valta on jakautunut äärimmäisen epätasaisesti ihmisten kesken. Näiden kahden tieteellisen paradigman sekä analyysitason tuottamat eriävät näkemykset ovatkin herättäneet keskustelua, onko antroposeeni sittenkään oikea nimi seuraavalle geologiselle aikakaudelle (Heikkurinen, 2017). Tämä johtunee erityisesti siitä, että ihmiset ja kulttuurit eivät ole tasapuolisesti osallistuneet ekologiseen tuhoon. Lisäksi suurta osaa niukkuudessa ja omavaraisyhteisöissä asuvista ihmisistä ei voida samalla lailla pitää vastuussa jo planetaariset mittasuhteet saavuttaneista ympäristöongelmista. Olisiko parempi nimitys esimerkiksi kapitaloseeni, kuten Andreas Malm ja Alf Hornborg (2014) sekä Jason Moore (2015) ovat esittäneet, tai plutoseeni, kuten Marko Ulvila ja Kristoffer Wilen (2017) kirjoittavat? Näitä nimiä on ehdotettu vaihtoehdoiksi siksi, että kapitalististen arvojen, käytäntöjen ja rakenteiden nähdään olevan pääsyitä elonkehän rappeutumiseen (ks. Foster, 2009; Moore, 2015; Ruuska, 2017), ja toisaalta raharikkaiden korkea tulo- ja kulutustaso korreloivat ympäristövahinkojen kanssa (Chancel ja Piketty, 2015; Ulvila ja Pasanen, 2009). Vai pitäisikö uutta ajanjaksoa kutsua naftoseeniksi, kuten Tere Vaden (2017) on esittänyt? Ovathan fossiiliset polttoaineet, eritoten öljy, olleet teollisen vallankumouksen sekä laajamittaisten ympäristötuhojen keskeinen mahdollistaja.

Nimikysymyksen kritiikkiin liittyen voidaan kysyä, mitä kiinnostavaa ja tärkeää antroposeenikäsitteen problematisointi tuo tullessaan? Esimerkiksi marxilaisesta perinteestä ponnistavan antro-poseenikäsitteen arvostelu on huomionarvoista (esim. Moore, 2015). Tämä kritiikki peräänkuuluttaa erityisesti vallan ja vastuun tasaisempaa jakautumista ihmislajin sisällä. Vaikka Mooren huomio on osuva, on lisäksi tärkeää kysyä, kuinka sosio-taloudellisen tasa-arvon saavuttaminen muuttaisi tai purkaisi lajien välistä vallan epätasapainoa tai väkivaltaa elonkehässä? Vallitsevaan teolliseen tuo-tantoon ja talouskasvuun perustuvan kapitalismin voidaan ainakin väittää olevan yhtä (tai ainakin riittävän) tuhoisaa luontoympäristölle huolimatta siitä, edustaako se sosiaalidemokraattista, uus-liberaalia tai kovasti povattua ”viherkapitalistista” suuntausta (Magdoff ja Foster, 2011). Pentti Linkola (2004) on jopa esittänyt, että demokraattisten voimien vapaaksi päästäminen on yksi keskeinen syypää kerskakulutukseen.

Tätä taustaa vasten voitaisiin siis kysyä, kohdistuuko antroposeeni-kriittisten puheenvuorojen (ks. esim. suomenkielinen erikoisnumero Antroposeeni erojen näyttämönä, Tiede & Edistys, 2017) huolenaihe ensisijaisesti ihmislajin pahoinvointiin ja selviytymiseen? Ja jos näin on, sortuvatko vaikkapa kapitaloseeni-keskustelut ihmiskeskeisyyteen eli juuri siihen asiaan, jota ne yrittävät paeta väittämällä, että lajitason analyysi on keskustelun kannalta epäoleellinen (ks. esim. Malm ja Hornborg, 2014)? Ihmiskeskeisyys, jos mikä, on lajitason ajattelua, spesismiä.

Tässä kirjoituksessa kyseenalaistamme eritoten ihmiskeskeisen lähestymistavan vallan analysointiin ja keskitymme siihen läheisesti linkittyvään ilmiöön: väkivaltaan. Mielestämme on selvää, että analyysit, joiden taustalla on ajatus vain yhden lajin tarpeiden ja halujen tyydyttämisestä, ovat riittämättömiä ratkaisemaan vallan epätasaisen jakautumisen ja väärinkäytön sekä globaalit ympäristöongelmat. Sitä vastoin uuden geologisen ajanjakson voi katsoa olevan juurikin seurausta ihmiskeskeisestä maailmankatsomuksesta, jossa elonkehän katsotaan olevan olemassa pääasiassa ihmistä varten (Heikkurinen ym., 2016). Marxilaisesta perinteestä ammentava antroposeeni-kritiikki osuu siinä kyllä oikeaan, että ihmisen ylivallan muihin lajeihin nähden on mahdollistanut materiaali-intensiivinen teknologiakehitys, mutta myös kiihdytys- ja kasvuperustaiseen talousjärjestelmään kytkeytyvät arvot, käytännöt ja rakenteet. Mutta vaikka teknokapitalistisen organisoitumisen kriittinen tarkastelu on tärkeää, ei se voi rajautua tarkastelemaan vallan jakautumista ja väärinkäyttöä ainoastaan ihmislajin sisällä (Heikkurinen, 2017). Kirjoituksemme pääviesti on näin ollen, että tähän tuhon aikaan meidät johdattanutta väkivaltaa tulisi tarkastella niin ihmislajista käsin (eli ihmislajin suhdetta elonkehän ei-inhimillisiin olentoihin) kuin myös ihmislajin sisäisistä näkökulmista (eli ihmisten suhdetta toisiinsa).

Väkivallan ilmiö ja käsite

Suuri osa ihmisistä tuomitsee väkivallan suoralta kädeltä. Väkivallan koetaan olevan yksinkertaisesti väärin, mutta kuitenkin osaksi ihmisyhteisöjä. Monet puolisot ja lapset ovat kotiväkivallan uhreja. Monia kansakuntia on väkivaltaisesti alistettu tyrannian ja diktaattorien toimesta vuosikymmeniä. Tämän lisäksi imperialismiin, uskontoon ja rasismiin liittyvä väkivalta on ollut jatkuvaa kautta aikojen, joten ei ole ihme, että monet uhreiksi joutuneista ja väkivaltaa sivusta seuranneet kannattavat väkivallattomuutta.

Mutta mitä väkivalta on? Perinteisesti väkivallaksi on mielletty pelkästään ihmisten väliset fyysiset yhteenotot (esim. tappelu, raiskaus, sota). Lisäksi väkivallan piiriin on katsottu kuuluvan symbolisen (esim. rasistiset tai sovinistiset solvaukset) ja rakenteellisen väkivallan (esim. taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus), kuten Slavoj Zizek (2009) jaottelee kirjassaan Väkivalta. Zizekin määritelmällä on silläkin rajansa siinä mielessä, että hänelle väkivalta on pääasiassa ihmisten välistä siten, että vallankäyttöä suhteessa ihmisen ulkopuoliseen maailmaan ei huomioida, saatikka keskitytä tarkastele-maan. Toiseksi Zizekin mukaan väkivalta näyttää sijoittuvan ontologisella tasolla subjektien väliin ja täten vapauttaa yksilön osittain vastuusta omiin tekoihinsa. Toisin sanoen, yksilöä ei nähdä enem-män tai vähemmän väkivaltaisena, vaan toimijoiden suhteet ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat en-nemminkin niitä, jotka määrittävät väkivallan ilmenemistä.

Jotta väkivalta ei jäisi vain etäiseksi ja subjektien ulkopuoliseksi asiaksi on tarkoituksenmukaista laajentaa Zizekin määrittelyä siten, että vastuu kohtaa toimijan. Esimerkiksi Lierre Keith (2011, 79–84) suosittaa väkivallasta puhuttaessa kolmijakoista erottelua, jota voidaan soveltaa myös kokonaisvaltaisempaa väkivalta-analyysi varten. Ensimmäinen erottelu on hierarkkinen väkivalta ja väkivalta itsepuolustuksena. Hierarkkinen väkivalta on tässä kohtaa ymmärrettävä esimerkiksi vallanpitäjien harjoittamana sortona vainottuja tai alistettuja kansanryhmiä kohtaan (esim. naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet). Itsepuolustuksella taas tarkoitetaan keinoja suojautua hyökkääjää tai elinympäristön tuhoajaa vastaan, siis väkivaltaa, jolla puolustetaan joko omaa koskemattomuutta tai vaikkapa omaa kulttuuria, elämäntapaa tai elinympäristöä. Elämänsuojelija Linkolan voi tulkita kehottavan ihmisiä väkivaltaan (terrorismiin, omaisuuden tuhoamiseen, sabotaasiin) itsepuolustuk-seen tai elämän säilyttämiseen vedoten, vaikkakin hänet on valtavirran keskusteluissa leimattu ennemmin ekofasistiksi kuin syväekologiksi (ks. esim. Kylänpää , 2017). Näkökulmastamme keskeistä tässä tulkintaerossa on nimenomaan se tarkastellaanko ihmistä vain yhten lajina muiden joukossa – kuten Linkola tekee – vai ei.

Toinen erottelu väkivallan suhteen voidaan tehdä kysymällä, suuntautuuko se ihmisiä ja muita elollisia olentoja kohtaan vai omaisuutta ja materiaa kohtaan? Keithin (2011) mukaan tässä kategoriassa saattaa myös olla tarkoituksenmukaista tehdä ero väkivallan osalta kipua tunteviin olentoihin ja kipua tuntemattomiin elollisiin olentoihin. On myös kysyttävä, miten nämä väkivaltaisuudet ero-avat toisistaan?

Kolmas kiinnostava erottelu on väkivalta vallan ja sorron välineen vs. väkivalta vastarintana (mt). Armeijoiden kouluttaminen ja käyttäminen hyökkäysmielessä välineenä toisten kansojen ja luontoympäristön valloittamisessa on hyvä esimerkki ensimmäisestä muodosta (sama analogia pätee myös moniin teollisiin organisaatioihin, jotka käyttävät sekä inhimillistä että ei-inhimillistä maailmaa hyväkseen tavoitellessaan taloudellisia voittoja). Toisaalta väkivaltaa voidaan käyttää puolustuksena tai vastarinnan välineenä kumoamaan edellisen kaltaisia sortavia järjestelmiä (esim. Ranskan ja Kuuban vallankumoukset sekä kirjepommittaja ”Unabomber” Theodore Kaczynskin teot). Väkivalta ei kuitenkaan näytä johtaneen läheskään aina toivottuihin tuloksiin (esim. Palestiinan ja Israelin vä- linen tilanne). Lisäksi tämän erottelun kautta palaamme jo sivuamiimme kysymyksiin väkivallan oikeutuksesta. Missä tilanteessa väkivalta on oikeutettua ja kenen toimesta? Oikeuttaako poliit-tinen sorto väkivaltaan tai antaako tiettyjen ihmisten väkivaltaisuus elonkehää kohtaan luvan käyttää jonkinasteista väkivaltaa näitä henkilöitä ja kulttuureja vastaan?

Jo nämä erottelut tekevät väkivallan käsitteestä monitulkintaisemman ja kattavamman. Ja vaikka monet ihmiset vannovatkin väkivallattomuuden nimeen, saattaa olla vaikeaa löytää henkilöä, joka vastustaa kaikkia edellä mainittuja väkivallan muotoja tai joka ei olisi jossain määrin osallistunut edellä mainittuihin väkivaltaisuuksiin. Kenties olisikin syytä välttää puhumasta väkivallasta vain abstraktissa mielessä ja ennemmin purkaa väkivalta erillisiksi ja konkreettisiksi teoiksi sekä ilmiöiksi, joita tarkastellaan tapauskohtaisesti.

Kuitenkin suppea ja pelkistävä käsitys väkivallasta, yhteiskunnasta tai vaikkapa luonnosta leimaa yleisesti sekä modernia että jälkimodernia ihmiskeskeistä subjektikäsitystä, jossa ihmisiä käsitellään sekä erityistapauksina että muusta luonnosta erillisinä yksikköinä. Syvävihreissä aatesuuntauksissa tämänkaltaisen ajattelun ja jaottelun on tulkittu johtaneen muun muassa ihmisen ylivaltaan muuhun elonkehään nähden, kuten Vesa Oittinen (2011, 11–12) on todennut: ”Ekologiasta ammentava modernin kritiikki katsoo […] subjekti–objekti-dualismin […] johtaneen kohtalokkaassa luonnon ali-arvostuksessaan siihen, että luonnosta tuli vain hengetön mekaanisia lakeja noudattava raaka-ainelähde, jolla ei ole muuta tehtävää kuin palvella aktiivista inhimillistä subjektia.” Kenties tästä syystä ihmisten harjoittaman ei-inhimillisen maailman pahoinpitely harvoin huomioidaan väkivalta-analyyseissa.

Väkivalta laajemmin ymmärrettynä

Keskustelu väkivallasta, kuin myös vallasta yleensä, saa uuden näkökulman kun mukaan otetaan holistisempi viitekehys, kuten esimerkiksi syväekologia. Syväekologisesta ajattelusta johdettuna väkivallaksi voidaan kutsua sellaista ihmisten perustarpeiden tyydyttämisen kannalta tarpeetonta toimintaa, joka vahingoittaa luontoa (mukaan lukien ihmisluontoa). Väkivalta käsitteenä, käytäntönä ja ilmiönä ulottuu näin ilmiselvästi lajirajat ylittäviin suhteisiin, jossa ei tehdä rajanvetoa edes elollisen ja elottoman tai kipua tuntevan ja tuntemattoman luonnon välille. Myös kiviin ja ilmakehään voi kohdistua väkivaltaa.

Arne Naessin (1973) ekosofisessa ajattelussa, ihmisillä ei katsota olevan oikeutta tyydyttää toissijaisia tarpeitaan muiden lajien ensisijaisten tarpeiden kustannuksella. Tätä määritelmää voisi toki vieläkin laajentaa lajikategorioiden ulkopuolelle. Ensisijaiset tarpeet on kuitenkin tarkoituksella jätetty avoimeksi määreeksi, mikä mahdollistaa paikallisen harkinnan ja keskustelun. Joka tapauksessa ensisijaisia tarpeita määriteltäessä tulee ottaa huomioon keskeiset olemassaolon edellytykset, kuten ravinto ja suoja sekä kenties ihmisten sosiaalisia kanssakäymistä koskevat tarpeet. Toisaalta eri yhteyksissä ja ekosysteemeissä ensisijaiset tarpeet vaihtelevat, mikä tarkoittaa, että väkivallan määritelmä on osittain konteksti- ja ekosysteemisidonnainen. Harva kuitenkaan kehtaa väittää, että nykyisessä länsimaisessa kulutuksen tasossa tai teollisen tuotannon laajuudessa olisi kyse ihmislajin ensisijaisten tarpeiden tyydyttämisestä. Ja harvoin myöskään väkivaltaisissa vallankumouksissa tai silmittömissä terroriteoissa on ollut kyse ensisijaista tarpeista tai varsinkaan elämänsuojelusta.

Toisaalta tarpeiden ja halujen erottamista vaikeuttaa esimerkiksi uusklassisen taloustieteen kaltaiset ilmiöt tai massakulutuskulttuurin houkutukset. Valtavirran taloustieteellisiss analyyseissä tarpeet sekoittuvat lähes aina halujen kanssa, kun molempia pyritään tyydyttämään kysynnän ja tarjonnan mekanististen ”lakien” kautta. Kulutuskulttuuri taas kehottaa erityisesti yksilöitä ilmaisemaan itseään kuluttamisen kautta. Mainonta pyrkii tietoisesti ohjaamaan toimintaamme kuluttamiseen, jossa halu usein muuttuu ”tarpeeksi”. Kulttuurissa, joka perustuu kuluttamisen ja tuotannon määrään kasvuun, ei luonnollisesti koeta kuluttamista väkivaltana, vaan ennemmin jokahenkilön oikeutena, kansantalouden kannalta tarpeellisena toimintana tai oman identiteetin kannalta mielekkäänä tapana ilmaista itseään, oli tämä sitten kuinka kaukana totuudesta tahansa.

Syväekologisen ajattelun ja kokemuksen luotaamina on mutkatonta olla sitä mieltä, että ihmislajin harjoittama väkivalta on suurimmaksi osaksi tarpeetonta. Teknistaloudellisen kehityksen myötä väkivalta elonkehässä on lisääntynyt räjähdyksenomaisesti. Väkivalta ilmenee esimerkiksi kaadettaessa kokonaisia metsiä, laajamittaisessa kaivostoiminnassa, eläinten tehotuotannossa, yksityisautoilussa ja massaturismissa. Toisin sanoen, tällä uudella aikakaudella ihmis-, eläin-, kasvi- ja mineraalikunnan lajeja (sekä muita olentoja) hyväksiksikäytetään halujen tai muiden kuin tarveperusteisten syiden pohjalta, vaikka kenelläkään ei ole oikeutta vähentää elämänmuotojen rikkautta ja monimuotoisuutta paitsi silloin, kun kyse on elintärkeiden tarpeiden tyydyttämisestä (Naess ja Sessions, 1984).

Syväekologisten käytäntöjen mukaisesti ihmisten ja kulttuurien toimet tulisi aina asettaa suhteeseen muuhun elonkehään nähden. Tämä seikka näyttää kuitenkin jääneen vaille huomiota antroposeeni-kriittisissä puheenvuoroissa, joissa sen voisi olettaa olevan etusijalla. Tulkintamme mukaan myös monia väkivalta-analyyseja vaivaa sama kokonaisvaltaisuuden puute tai ihmiskeskeisyys. Mikäli väkivalta ymmärrettäisiin niin laajana ilmiön kuin yllä on esitetty, voitaisiin päästä käsiksi siihen perustavanlaatuiseen vallan epäsuhtaan lajien välillä, joka nykyisellä aikakaudella elonkehässä vallitsee.

Vaikka väkivalta edellyttääkin jossain määrin valtaa tai ainakin jonkin sortin autonomiaa, valta- aseman ei tarvitse automaattisesti tarkoittaa sen väärinkäyttöä. On siis mahdollista kuvitella, että ihmisillä on valtaa elonkehässä suhteessa muihin sen olentoihin, mutta ihmisyksilön tai -kollektiivin ei tarvitse käyttää sitä virheellisesti eli luontoa vastaan. Monet yksilöt ja yhteisöt elävät jo tällä ekosofisella tavalla. Tätä pyrkimystä varjostavat kuitenkin ihmisen ajan epävarmuustekijät, kuten massiiviset teolliset sotakoneistot, jotka ovat sekä lähtökohtaisen väkivaltaisia että valtavan resurssi-intensiiviä rakenteita. Ristiriitaisesti monet aikalaisemme varoittavat intuitiivisesti väkivallan kasvun vaarasta siinä vaiheessa kun väkivaltaan perustuvien sivilisaatioiden rakenteet alkavat horjua tai jos niitä aktiivisesti horjutetaan. Asian voi kuitenkin nähdä olevan myös päinvastoin, mikäli väkivalta ymmärretään kokonaisvaltaisesti. Voi toki olla, että ihmisten väliset yhteenotot ja kahnaukset tulevat lisääntymään eri luonnonresurssien käydessä niukemmiksi, mutta on oletettavaa, että väkivalta kokonaisuudessaan vähenee – ainakin viimeistään silloin, kun ruokaa ei enää saa kaupoista ja sähköä pistorasioista. Tämä johtuu erityisesti siitä syystä, että globaali tuotantotaloudellinen järjestelmä on tässä vaiheessa todennäköisesti jo romahduspisteessä ja samalla ei-inhimillisten olentojen ”hyötykäytön” tehokkuus laskee. Lisäksi on mahdollista, että väkivalta vähentyy myös ihmisten välillä, koska valtavien teollisten armeijojen ja organisaatioiden ylläpito ei enää onnistu samassa mittakaavassa kuin nyt.

Muutoksen ensi askeleet

Ihmislajin tuhoisan historian ja nykyisyyden valossa on syytä kyseenalaistaa ihmiskeskeisen ja ihmistenvälisen lähestymistavan riittävyys vallan ja väkivallan analysointiin. Katsomme tämänkaltaisen väkivalta-analyysin olevan yksinkertaisesti kykenemätön ratkaisemaan vallan epätasaisen jakautumisen ja väärinkäytön, mikä on nykyisen aikakauden taustalla, kutsumme sitä sitten antropo-, kapitalo-, pluto-, tai naftoseeniksi. Toisaalta tämän kirjoituksen valossa tarkasteltaessa vallan ja väkivallan kysymyksiä niin antroposeeni, kapitaloseeni, plutoseeni kuin naftoseeni ovat tulkittavissa toisiaan täydentäviksi käsitteiksi ja ajatusrakenteiksi. Antroposeeni-käsitteen kautta voimme tarkastella ihmislajin (väki)valtasuhdetta muuhun elonkehään, kun taas kapitalo- ja plutoseeni-käsitteet valottavat ihmislajin sisäisiä valtasuhteita. Naftoseeni-käsitteen kautta voidaan taas yhdistää sekä lajin sisäisiä että ulkopuolisia valtakysymyksiä käytännöllistä fossiililinssiä hyödyntäen.

Hyvistä analyyttisistä työkaluista huolimatta ihmiskulttuurit eivät pääse pakoon sitä tosiseikkaa, että toisilla on valtaa enemmän kuin toisilla. Valta on pitkälti suhteellinen määre, vaikka se ei rajoitukaan pelkkiin suhteisiin. Myös yksilöt, yhteisöt ja kulttuurit ovat enemmän tai vähemmän väkivaltaisia. Elämä ilman väkivaltaa tai valtasuhteita on kuitenkin jokseenkin mahdotonta, sillä se tarkoittaisi näkökulmamme mukaan, että toissijaisista tarpeista ja haluista olisi luovuttava. Tästä huolimatta on mahdollista pyrkiä muodostamaan ekokeskeisiä arvoja, käytäntöjä ja rakenteita, jotka tukevat vallan tasapuolisempaa jakautumista sekä väkivaltaan turvautumista ainoastaan ensisijaisen tar-peen sitä vaatiessa. Toisaalta tämä vaade on aikanamme hankala tai jopa mahdoton toteuttaa, koska (jälki)modernin nykyihmisen elo, ja eritoten länsimainen teollinen teknokapitalismi, perustuu väkivaltaan. Kuinka voisimmekaan aloittaa edes kuvittelun elämästä ilman väkivaltaa, kun se tähän saakka on ollut lähes täysin sen kyllästämä? Kenties väkivaltaisen elon myöntäminen on yksi mer-kittävistä ensiaskeleista.

Yhtä lailla on syytä pitää mielessä, että ihmisyhteisöillä ja kulttuureilla on kaikilla omat historiansa ja perinteensä. Tiedämme, että esimerkiksi Kaakkois-Aasiassa syödään yleisesti käsin ja on helposti nähtävissä, että muuallakin maailmassa tultaisiin toimeen ilman ruokailuvälineitä. Voitaisiin siis kysyä, että onko myös haarukoiden käyttö ihmislajin harjoittamaa väkivaltaa? Väkivallan laajimmassa merkityksess vastaus on ”kyllä”, mutta on ilmiselvää, ettei ruokailuvälineiden käyttö ole kaikkein rankin väkivallan muoto. Se ympäristötuho, jonka haarukoita valmistamalla ja pitkäaikaisesti käyttä- mällä voi saada aikaan on hyvin pientä suhteessa esimerkiksi henkilöautoilun tai massaturismin kautta ilmentyvään väkivaltaan. Omatekoisella puisella lusikalla syöminen olisi kenties ekologisesti mielekkäin ratkaisu, mikäli haluamme vähentää väkivaltaa myös tällä hienovaraisella tasolla. Mutta tärkeämpää olisi tietenkin luopua autosta tai suunnitellusta lomamatkasta Espanjaan.

Tässä kirjoituksessa olemme esittäneet ajatuksen, että väkivalta on ensisijaisten tarpeiden kannalta tarpeetonta vallankäyttöä tai vallan väärinkäyttöä elonkehässä. Ekologisen kestävyyden näkökulmasta tämä vaikuttaa mielekkäältä määrittelyltä, sillä keskustelu kohdistuu tällöin tarpeisiin, esimerkiksi siihen, mitä ihmiset tarvitsevat elääkseen mielekkään elämän tai mitä kulttuurit vaativat kukoistaakseen. Toisaalta pyrimme myös tämän määritelmän kautta tuomaan esiin ajatuksen, että väkivalta nousisi ennemmin halujen kuin tarpeiden pohjalta. Toisin sanoen sellaisten asioiden haluaminen, joiden hankkiminen edellyttää elonkehän osapuolten tarpeetonta hallitsemis- ja kontrolloimispyrkimyksiä, on väkivaltaista. Kenties lajimme perustarpeita on vaikea muuttaa, mutta halujemme kohdalla tilanne on toinen. Tämä tietenkin edellyttää sitä, että emme alituisesti ulkoista ja supista vastuuta olosuhteisiin, vaan avaudumme muutoksen mahdollisuudelle itsessämme.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/2018).

Ruuska, T. ja Heikkurinen, P. Väkivalta ihmisen aikakaudella. Tieteessä tapahtuu, 3/2018, 11-16.

 

Lähteet:

Anthropocene Working Group (2017). Working Group on the ’Anthropocene’. https://quaternary.stratigraphy.org/workingg- roups/anthropocene/.

Chancel, L. ja Piketty, T. (2015). Carbon and inequality: from Kyoto to Paris Trends in the global inequality of carbon emissions (1998-2013) & prospects for an equitable adaptation fund. http://www. parisschoolofeconomics.eu/en/news/carbon-and-inequality- from-kyoto-to-paris-chancel-piketty/.

Foster, J. B. (2009). Ecological Revolution – Making Peace with the Planet. Monthly Review Press, New York.

Heikkurinen, P., Rinkinen, J., Järvensivu, T., Wilen, K. ja Ruuska, T. (2016). Organising in the Anthropocene: an ontological outline for ecocentric theorising. Journal of Cleaner Production, 113, 705–714.

Heikkurinen, P. (2017). Sustainability and Peaceful Coexistence for the Anthropocene. Routledge, London / New York.

Keith, L. (2011). Liberals and Radicals. Teoksessa Deep Green Resistance: Strategy to Save the Planet, McBay, A., Keith, L. ja Jensen, D. (toim.). Seven Stories Press, New York.

Kylänpää, R. (2017). Pentti Linkola – Ihminen ja legenda. Kustannusosakeyhti Siltala, Helsinki

Linkola, P. (2004). Voisiko elämä voittaa – ja millä ehdoilla. Tammi, Helsinki.

Magdoff, F. ja Foster J. B. (2011). What Every Environmentalist Needs to Know about Capitalism. Monthly Review Press, New York.

Malm, A. ja Hornborg, A. (2014). The geology of mankind? A critique of the Anthropocene narrative. The Anthropocene Review. 20, 1–8.

Moore, J. W. (2015). Capitalism in the Web of Life. Ecology and the Accumulation of Capital. Verso, New York.

Naess, A. (1973). The shallow and the deep, long-range ecology movement. A summary. Inquiry: An Interdisciplinary Journal of Philosophy, 16, 95–100.

Naess, A. ja Sessions, G. (1984). A Deep Ecology Eight Point Platform, http://www.deepecology.org/platform.htm

Oittinen, V. (2011). Tulevaisuuden etiikka Spinozan ja Linkolan välissä. Tieteessä tapahtuu 2/2011, 11–16.

Ruuska, T. (2017). Reproduction of Capitalism in the 21st Century: Higher Education and Ecological Crisis. Aalto University publication series, Doctoral dissertations. Unigrafia, Helsinki.

Ulvila, M. ja Wilén, K. (2017). Engaging with the Plutocene: moving towards degrowth and postcapitalist futures. Teoksessa Sustainability and Peaceful Coexistence for the Anthropocene, Heikkurinen, P. (toim.). Routledge, London / New York.

Ulvila, M. ja Pasanen, J. (toim., 2009). Sustainable Futures: Replacing Growth Imperative and Hiearchies with Sustainable Ways. Helsinki, Ministry for Foreign A airs of Finland.

Vaden, T. (2017). Antroposeenin ihminen kulkee unessa. Peruste, http://perustelehti.fi/antroposeenin-ihminen-kulkee-unessa/

Zizek, S. (2009). Väkivalta. Nemo, Helsinki.

Artikkeli perustuu kahteen esitykseen, joista toinen pidettiin JyväskylässäSosiologipäivillämaa- liskuussa 2016 ja toinen viikkoa myöhemmin Elävän filosofian keskusteluriihessa Helsingissä.

Kapitalistinen markkinatalous vai kestävä hyvinvointi?

Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen

Suomalaista yhteiskunta- ja talousjärjestelmää sekä poliittista ilmapiiriä voitaisiin kuvata yhä selvemmin kapitalistiseksi markkinataloudeksi. Tässä kasvuun pakotetussa järjestelmässä kiristyvä kilpailu ja pääoman tuottovaatimukset pakottavat toimijat investoimaan toimintansa jatkuvaan tehostamiseen ja laajentamiseen. Tarkoituksena on varmistaa kilpailussa pärjääminen muita toimijoita vastaan ja kerryttää omia voittoja. Tuloksena on kiihtyvä ja itseään vahvistava sekä alati laajeneva tuotannon ja markkinoiden kehä, joka ajan kuluessa pyrkii laajenemaan kaikille elämänalueille.

Kapitalistisessa markkinataloudessa yhteiskunnallisia toimintoja ohjaavat ja kontrolloivat yhä enemmän suuret, vaikutusvaltaiset ja voittoa tavoittelevat toimijat – erityisesti osakeyhtiöt. Tuotantovälineiden omistusta siirretään alituisesti näille yksityisille toimijoille joko valtion välityksellä tai markkinoiden toiminnan tuloksena. Kapitalistisen markkinatalouden johtoajatuksena on, että toimijoiden kilpaillessa vapaasti keskenään ja maksimoidessa omaa etuaan koko yhteiskunta hyötyy ja vaurastuu.

Kansakuntana Suomi on pärjännyt markkinakilpailussa hyvin monien mittareiden perusteella. Esimerkiksi Suomen bruttokansantuote asukasta kohden on yli 40 000€ ja kansainvälisissä bkt-vertailuissa olemme maailman rikkaimpia maita. Sosiaalisen eriarvoisuuden ongelmia ei ole kuitenkaan pystytty ratkomaan kansallisesti. Epätasa-arvosta kertoo, että Suomessa on lähes 26 000 miljonääriä mutta samaan aikaan yli 20 000 kansalaista hakee ruokansa viikoittain leipäjonosta. Globaalisti taas pääoma on kasautunut yhdelle prosentille ihmiskunnasta, ja tämä joukko omistaa jo lähestulkoon saman verran kuin loput 99 prosenttia maapallon väestöstä. Kapitalistinen markkinatalous ei myöskään ole pystynyt ratkaisemaan ylikulutuksen ongelmaa, vaan kansakuntien vaurastumisen myötä haitalliset vaikutukset luontoympäristöön ovat kasvaneet rajusti. Suomi kuluttaa mittaamattoman määrän erilaatuisia luonnonvaroja ja tuottaa vuosittain yli 60 000 miljoonaa tonnia haitallisia kasvihuonekaasuja siitä huolimatta, että huomattava osa tuotannosta on viime vuosikymmenien aikana ulkoistettu sinne missä työvoima on edullisempaa.

Lisääntyvän sosiaalisen eriarvoisuuden ja ekologisten vahinkojen juuret voidaan pitkälti paikantaa kapitalistiseen markkinatalouteen. Tässä järjestelmässä perustavanlaatuista sosiaalista eriarvoisuutta ylläpidetään jaottelemalla ihmiset kahteen luokkaan: omistajiin ja työläisiin. Työväenluokka tekee työnsä palkkasuhteessa, josta kertyvät voitot omistava luokka korjaa itselleen. Markkinamekanismi ja markkinoiden ylikansallisuus pitävät huolen siitä, että työtä on tarjolla omistajille edulliseen hintaan eli työläisille pienellä palkalla. Köyhyys ja matalapalkkainen työ ovat itse asiassa keskeisiä edellytyksiä voittojen kerryttämiselle ja talouskasvulle. Työläisten työpanosten lisäksi myös luontoympäristöt nähdään kapitalistisessa markkinataloudessa vapaasti hyödynnettävinä resursseina, joita tulee käyttää voiton ja kasvun turvaamiseksi.

Kapitalistinen markkinatalous ei ole pystynyt tuottamaan ratkaisuja kansallisiin tai globaaleihin hyvinvoinnin kysymyksiin eikä pysäyttämään luontoympäristön tuhoutumista. Järjestelmän logiikkaa tarkasteltaessa ratkaisut eivät myöskään ole näköpiirissä. Kestävän hyvinvoinnin näkökulmasta ongelmallista ei ole kapitalismille tyypillisen yksityisomistuksen lisääminen vaan kapitalismiin läheisesti liittyvä pääoman kasautuminen ja talouden kasvupakko. Rahapääoman kasautuminen tuottaa sosiaalista eriarvoisuutta, koska taloudellinen varallisuus tarjoaa kapitalistisessa markkinataloudessa etuoikeutetun yhteiskunnallisen aseman ja poliittisia vaikuttamismahdollisuuksia. Pääoman kasvattamispyrkimys taas on räikeässä ristiriidassa ekologisen kestävyyden kanssa, koska talouskasvu edellyttää ei-inhimillisen luonnon jatkuvaa ja kasvavaa muuntamista markkinoitavaksi tuotteiksi ja palveluiksi. Kestävä hyvinvointi voi siten syntyä ja muotoutua ainoastaan kapitalistisen markkinatalouden ulkopuolelle, jossa kaikkea toimintaa ei tuoda taloudellisen kerryttämisen piiriin eikä kansalaisilla siten ole tarvetta hyväksikäyttää luontoa tai muiden työpanosta oman vaurastumisen tai kilpailussa pärjäämisen vuoksi.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Talous kasvun jälkeen -kirjassa, Joutsenvirta, M., Hirvilammi, T., Ulvila, M. & Wilén, K., (2016). Gaudeamus, Helsinki.

Kapitalismin hinta on kova

Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska

Köyhyydellä taataan matalat työvoimakustannukset ja sitä kautta kilpailukyky. Niin kauan kuin köyhien rooli on olla osana kapitalistista tuotantokonetta, heitä on turha syyllistää kohtalostaan.

Vuosi on vaihtunut. Eduskuntavaalit lähestyvät. Talous sakkaa. On sopiva hetki pysähtyä tarkastelemaan taloutemme perimmäistä ongelmaa: kestämättömyyttä.

Kapitalistisessa kilpajuoksussa on aina voittajia ja häviäjiä. Globaalissa kapitalismissa selkeimmät voittajat ovat maailman 85 rikkainta henkilöä, joiden varallisuus vastaa noin 3,5:n miljardin köyhimmän ihmisen varallisuutta.

Tasa-arvoisen maan maineessa olevassa Suomessakin elää lähes 26 000 miljonääriä, ja samaan aikaan yli 20 000 kanssakansalaista hakee ruokansa viikoittain leipäjonosta.

Köyhien asema ei tule muuttumaan sillä, että he jatkavat matalapalkkatöiden etsimistä ja pitävät positiivisen psykologisen vireen yllä leipäjonossa.

Köyhyys on kapitalismin rakenteissa. Köyhyydellä taataan matalat työvoimakustannukset ja sitä kautta kilpailukyky. Niin kauan kuin köyhien rooli on olla osana kapitalistista tuotantokonetta, heitä on turha syyllistää kohtalostaan. Kapitalismi ylläpitää ja tarvitsee köyhyyttä.

Keskustelu arvon epätasaisesta jakautumisesta tapahtuu yhä enenevässä määrin talouspolitiikan reunamilla. Huomio on uuden arvon synnyttämisessä, eli talouskasvun moottoreissa.

Kapitalistista järjestelmää usein kiitelläänkin sen kyvystä luoda arvoa. Harvoin kuitenkin kuulemme pohdintaa kapitalismin taipumuksesta tuhota arvoa ja arvoja, kuten ekologista tai kulttuurista ”pääomaa”.

Bruttokansantuotteen ja ympäristövahinkojen kasvun välillä vallitsee vahva yhteys, josta on paljon tutkimusnäyttöä. Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC toteaa tuoreimmassa raportissaan, että ilmastonmuutos on nimenomaan talouskasvun seurausta.

Talouskasvu perustuu luonnonvarojen, kuten öljyn ja metsien käyttöön, ja tuottaa talouden prosesseissa ekosysteemille (jonka osana elämme) haitallisia kasvihuonekaasuja.

Nyt näitä ilmastoa lämmittäviä kaasuja on ilmakehässä enemmän kuin kertaakaan viimeiseen 800 000 vuoteen, minkä vaikutuksena eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon nopeampaan tahtiin kuin kertaakaan viimeiseen 65 miljoonaan vuoteen. Tutkijat puhuvatkin jo lähestyvästä kuudennesta massasukupuutosta.

Ekologisen arvon tuhoamisen ohessa kasvukapitalismi niittää kumoon kulttuurisia arvoja. Vaarassa on jopa demokratia. Valta yhteiskunnassa on siirtynyt yhä enenevässä määrin poliitikoilta yritysten johtajille ja suuromistajille, jotka tuntuvat sanelevan yhteiskunnallisen kehityksen suunnan.

Näin pääomavaltainen ”yksi euro, yksi ääni” -periaate korvaa vaivihkaa kansanvaltaisen ”yksi kansalainen, yksi ääni” -perinteen.

Kapitalistinen ideologia on yksilökeskeinen ja kannustaa oman edun tavoitteluun. Se ei pysty arvostamaan eikä tukemaan yhteisöllisyyttä tai kulttuurista monimuotoisuutta.

Kapitalismin kylmän laskelmoiva logiikka on homogenisoiva voima, joka välineellistää, tuotteistaa ja alistaa kaiken olevaisen yksityisen pääoman tarpeille.

Tämän logiikan mukaan toiminta on järkevää, jos se kerryttää taloudellista pääomaa. On kuitenkin muistettava, että taloudellisen pääoman kasvu tapahtuu toistuvasti luonto- ja kulttuurisen pääoman kustannuksella.

Koska kulttuuriset ja ekologiset rikkaudet eivät taivu mitattavaksi, on kapitalismin kokonaiskustannuksia vaikea arvioida.

Voimme kuitenkin todeta, että kapitalistisen talouspolitiikan vahingot eivät rajoitu ainoastaan yhteiskuntien vähäosaisiin, vaan ulottuvat myös yhteisiin kulttuuriperintöihin ja ekosysteemeihin.

Kapitalismin hinta on jo nyt korkea, mutta sen suurimmat kulut erääntyvät vasta tuleville sukupolville. He syntyvät maailmaan, jossa kapitalismi on ennättänyt niittää laajamittaista ekologista ja sosiaalista tuhoa.

Kuinka eteenpäin? Ennen kuin voimme aloittaa uuden talouspolitiikan muotoilun, meidän on tunnustettava kapitalistisen järjestelmän ja ideologian ongelmat.

Näkyvimmin esillä olevat ongelmat ovat rahapääoman kertyminen rahapääoman luokse ja rakenteellinen köyhyys, luontoresurssien liikakulutus ja ympäristön saastuminen, sekä hintamekanismin rajallisuus ja kulttuurien homogenisoituminen.

Seuraava askel kohti kestävää elämää tulee olemaan haastava, koska se on hyppy kohti kohtuullisuutta. Tämä loikka on kuitenkin otettava.

Heikkurinen (KTT) tutkii kestäviä organisaatioita ja toimii apulaisprofessorina Rauhanyliopistossa sekä tutkijana Luonnonvarakeskuksessa. Ruuska (KTM) työstää väitöskirjaa talouspoliittisista ideologioista Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Aamulehdessä: http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194953332720/artikkeli/puheenaihe+kapitalismin+hinta+on+kova.html

Heikkurinen, P., Ruuska, Toni (2015). Kapitalismin hinta on kova. Aamulehti, 14.1.2015.

Maailma tarvitsee kestävän elämän manifestin

Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska

Jukka Luoma ja Frank Martela kirjoittavat artikkelissaan ”Suomi tarvitsee uuden kapitalistisen manifestin” (Talouselämä 40/2014) kapitalismin hyveistä, keinoista lisätä kilpailukykyä, ja poliittisen vastakkainasettelun haitallisuudesta. Kirjoittajien pohtiessa keinoja uuteen taloudelliseen kukoistukseen, sokeiksi kohdiksi jäävät kuitenkin sosiokulttuuriset vahingot ja luontoympäristön tuhoutuminen kapitalistisen kilpajuoksun epätoivottuina seurauksina.

Tämän talouskasvua tavoittelevan ”joukkokukoistuksen” sijaiskärsijät ovatkin työväenluokan lisäksi tulevat sukupolvet ja ja ei-inhimillinen maailma. Kapitalistinen talousjärjestelmä sisäänrakennettuine kasvupakkoineen ei ole antanut minkäänlaisia ennusmerkkejä siitä, että ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta keskeisiin ongelmakohtiin pystyttäisiin löytämään ratkaisu uudella innovatiivisella kapitalismilla.

Kapitalismi ei ole poistanut köyhyyttä

Toisin kuin kirjoittavat olettavat, talouskasvun selkärankana eivät ole olleet yritysten innovaatiot ja työn tuottavuuden tehostumisen, vaan erityisesti halpa fossiilienergia ja nopea väestönkasvu sekä näistä seurannut kulutuksen ja tuotannon moninkertaistuminen. Toisaalta innovaatioistaan eivät ole vastanneet ainoastaan yksityiset toimijat, vaan usein myös erinäiset julkiset tahot, kuten yliopistot ja valtioiden tutkimuslaitokset, tai nämä yhdessä.

Ja toisin kuin kirjoittajat antavat ymmärtää, Marxin ja Engelsin väitteet kapitalismin tuottamista haittavaikutuksista ja eriarvoistavasta muutoksesta ovat valitettavan läsnä tänä päivänä. Kapitalismi ei ole poistanut köyhyyttä vaan on päinvastoin köyhyydestä on tullut osa kapitalistisen talouden rakennetta.

Kurjuudella varmistetaan, että työvoimakustannukset eivät pääse nousemaan liian suuriksi ja kilpailukyky säilytetään. Väite siitä, että kaikki hyötyisivät kapitalismista on naiivi ja kapeakatseinen. Kilpailussa on aina voittajia ja häviäjiä. Kuvaava esimerkki lienee se, että 85:n maailman rikkaimman henkilön varallisuus vastaa 3,5:n miljardin maailman köyhimmin varallisuutta.

Jos kapitalisti kasvattaa pääomaansa sadalla eurolla ja työläinen yhdellä, voidaan toki teoreettisesti sanoa, että kaikki hyötyvät tästä järjestelystä. On kuitenkin huomioitava hintojen nousu, joka usein syö työläisen saamat ”hyödyt” sekä tuloerojen kasvu, joka asettaa köyhän ja varakkaan eriarvoiseen asemaan esimerkiksi koulutuksen ja terveydenhuollon suhteen.

Talouskasvun sosiaaliset kustannukset sivuutettu

Taloudellisesta epätasa-arvosta Suomessa kertoo se, että useissa kunnissa työttöminä on lähes joka viides ja että Suomessa on lähes 26 000 miljonääriä ja samaan aikaan yli 20 000 kansalaista hakee ruokansa viikoittain leipäjonosta. On edesvastuutonta sivuuttaa kapitalistisen kehityksen eriarvoistavat vaikutukset vain toteamalla, että kyllä kaikki hyötyvät talouskasvusta kunhan vain jatkavat palkkatöiden etsimistä ja pitävät positiivisen psykologisen vireen yllä leipäjonossa.

Sen lisäksi, että tämänkaltainen ajattelu luo moraalista etäisyyttä köyhyyteen, se jättää huomiotta kapitalistisen talouskasvun kustannukset niin sosiaalisesti kuin ekologisesta näkökulmasta, kuten käy myös Luoman ja Martelan tekstissä. Kirjoittajat julistavat, että ”kapitalistisen järjestelmän suuri hyve on sen kyky luoda uutta arvoa” ilman, että tunnistavat mistä ja kenen kustannuksella tämä kasvu todella on syntynyt.

Syy tähän sokeuteen lienee arvon supistaminen rahalliseksi. Jos uusklassiset taloustieteilijät huomioisivat taloudellisen pääoman lisäksi sosiokulttuurisen ja luontopääoman arvon, voisivat he päästä lähemmäksi kestäviä arvioita kapitalismin todellisista hyödyistä ja haitoista. Kulttuuria ja luontoympäristöä ei voi rahallistaa niiden itseisarvonsa vuoksi, mikä osoittaa taloustieteellisen teorian ja markkinoiden hintamekanismin rajallisuuden.

Talouskasvu ilmastonmuutoksen perimmäinen syy

Ekologisen kestävyyden ja globaalin talouskasvun suhdetta on syytä tarkastella kriittisesti. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n mukaan talouskasvu on ilmastonmuutoksen perimmäinen syy. Talouden koon kasvattaminen perustuu luonnonvarojen käyttöön ja tuottaa tässä prosessissa ekosysteemille haitallisia kasvihuonekaasuja. Bkt:n ja ympäristövahingon välillä vallitseekin vahva korrelaatio, josta on paljon tutkimusnäyttöä. Luonnonvarojen käytön ja talouskasvun absoluuttisesta irtikytkennästä sen sijaan ei ole empiiristä näyttöä.

Luoman ja Martelan mukaan nyt kuitenkin ”pitäisi keskittyä pohtimaan sitä, mistä uutta kasvua synnytetään”. Kirjoittajat eivät ole näkemyksensä kanssa yksin. Koko kasvuideologian kyllästämä talouspoliittinen eliittimme oikealta vasemmalle toistaa talouskasvun mantraa. Jopa vihreät uskovat optimistisesti, että talous voi kasvaa siten, että kasvihuonekaasupäästöt samaan aikaan laskevat radikaalisti (Vihreä Lanka 15.5.2014). Perustelut ovat värikkäitä, mutta taustalla on aina uskoa tekniikan pelastavaan voimaan.

Sokea usko tekniikkaan voi kuitenkin viedä meidät yhä syvemmälle tuhon tielle.

Kasvuun perustuva kiertokulku kylvää tuhoa

”Luova tuho” onkin sopiva ilmaus kuvaamaan kapitalistista järjestelmää, joka syrjäyttää vanhoja tuotantotapoja ja luo innovaatioita. Mutta toisin kuin Luoma ja Martela huomioivat, tämä kasvuun perustuva kiertokulku samalla kylvää sosiokulttuurista vahinkoa ja ympäristötuhoa. Sosiokulttuurista tuhoutumista ei ole pelkästään eriarvoisuuden kasvu vaan myös omistamisen, välineellisen ajattelun, ja kaupallistamisen leviäminen kaikille elämän osa-alueille.

Tämä kulttuureita homogenisoiva ja väkivaltainen voima peittää alleen monet sisällöllisesti rikkaat kulttuuriset ilmiöt ja perinteet, kuten monien alkuperäiskansojen esimerkit ovat osoittaneet. Ympäristön tuhoutuminen taas näkyy kasvavissa kasvihuonekaasuissa, joita ilmakehässä on enemmän kuin kertaakaan viimeiseen 800 000 vuoteen, mineraali- ja kasvikunnan liikakulutuksessa yli uusiutumisvauhdin ja eläinkunnan jatkuvassa tuotteistamisessa. Talouskasvun seurauksena eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon nopeampaan tahtiin kuin kertaakaan viimeiseen 65 miljoonaan vuoteen.

Tarvitsemme kestävän elämän manifestin

Globaalista ja pitkän aikavälin perspektiivistä on ilmiselvää, että uuden kasvulle perustuvan kapitalistisen manifestin sijasta tarvitsemme kestävän elämän manifestin, jossa talous ja sen koon kasvattaminen eivät ole keskiössä. Olemassaolomme tällä planeetalla ratkaiseekin se, onko meillä rohkeutta kanavoida yhteinen energiamme muuksi kuin talouskasvua tuottaviksi tuotteiksi ja palveluiksi.

Sosiokulttuurisesti ja ekologisesti kestävä elämä ei edellytä talouden ja kilpailukyvyn kasvua eikä teknisiä innovaatioita vaan varallisuuden (huomattavasti) tasaisempaa jakautumista ja luonnonvarallisuuden (huomattavasti) matalampaa käyttöastetta. Yhteiskunnallisia rakenteita Suomessa on muutettava siten, että kulutamme vähemmän luonnonvaroja ja tuotamme vähemmän kasvihuonekaasuja.

Tiukat luonnonresurssien käyttökiintiöt, korkea energian kulutuksen verottaminen ja ekosysteemien suojelu ovat mahdollisia keinoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomen kansainvälinen kilpailukyky ja bkt tulevat väistämättä laskemaan.

Luotava vaihtoehtoisia elämisen tapoja

Yhteiskunnallisten rakenteiden lisäksi suomalaisten on muutettava arkisia käytäntöjämme sellaisiksi, joilla emme osallistu kasvutalouden oravanpyörän pyörittämiseen vaan luomme vaihtoehtoisia elämisen tapoja. Muissakin rikkaissa maissa edessä on matalampi taloudellinen elintaso, tarpeiden uudelleen määritteleminen sekä pääoman uusjako.

Luoman ja Martelan toiveet joukkokukoistuksesta sekä innostuksen ilmapiiristä ovat toki hyviä asioita, mikäli ne valjastetaan palvelemaan kestävää elämää eikä kestämätöntä talouskasvua. Kaunis on myös esitetty ajatus maailmasta, jossa ei ole vastakkainasetteluja.

Ongelmaksi kuitenkin tulee se, että kun huomioimme muutakin kuin rahapääoman liikkeet niin kohtaamme ei-haluttuja ristiriitoja ja vastakkainasetteluja, kuten talouskasvun ja ekologisen kestävyyden välillä. Sosiaaliset vastakkainasettelut ovat myös sisäänrakennettu kapitalistiseen järjestelmään, jossa omistajien ja työntekijöiden tarpeissa ja toiveissa vallitsee ratkaisematon ristiriita.Pitkälle teollistuneissa maissa, kuten Suomessa, talouslasku ei ole dystopia vaan mahdollisesti ihmiskunnan olemassaolon elinehto, kuten myös moraalinen velvollisuus ja hyve. Köyhyydessä elävien talouksien on annettava kasvaa, jotta ihmisten perustarpeet tulisivat siellä tyydytetyiksi. Suomen talouspoliittisen eliitin ja tutkimusmaailman olisi hyvä herätä viimein talouskasvun ja kapitalismin väliseen problematiikkaan.

Kirjoittajista Pasi Heikkurinen (KTT) tutkii kestäviä sekä vastuullisia organisaatioita ja toimii apulaisprofessorina Rauhanyliopistossa. Toni Ruuska (KTM) työstää väitöskirjaa talouspoliittisista ideologioista Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Talouselämän Tebatissa: http://www.talouselama.fi/Tebatti/puheenvuoro/maailma+tarvitsee+kestavan+elaman+manifestin/a2278094

Heikkurinen, P., Ruuska, Toni (2014). Maailma tarvitsee kestävän elämän manifestin. Talouselämä: Tebatti, 20.11.2014.

Kestävän kehityksen arkkiviholliset

Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska

Kolmenkymmen vuoden ajan politiikan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun piirissä ovat kuuluneet kestävän kehityksen kaiut. Kansainväliset neuvottelukierrokset ja sitoumukset ovat päättyneet vuosi toisensa jälkeen vaikutuksettomina. Tarvittavaa muutosta ei olla saatu aikaan, eikä se myöskään ole näköpiirissä. Päinvastoin, tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että pahimmat skenaariot ilmastonmuutoksesta ovat käymässä toteen (1), ja kuudes massasukupuutto uhkaa planeettaamme (2). On korkea aika tarkastella kahta kestävyyden perimmäistä vihollista, uusliberaalia talouspoliittista ideologiaa ja modernin ihmisen sokeaa teknologiauskoa.

Suomalainen Kestävän kehityksen toimikunta julkaisi viisi vuotta sitten (2013) yhteiskuntasitoumuksen: Suomi, jonka haluamme 2050. Siinä huomionarvoisesti visioidaan, että Suomi tulee kolmen vuosikymmenen päästä olemaan hyvinvointiyhteiskunta, jossa luonnon kantokykyä ei ylitetä ja luonnonvaroja käytetään kestävällä tavalla. Sitoumuksen allekirjoittaneet julkishallinnon edustajat yhdessä muiden toimijoiden kanssa ovat siis sitoutuneet edistämään kestävää kehitystä kaikessa työssään ja toiminnassaan. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Yksinkertaisuudessaan: jotta luonnon kantokykyä ei kuormitettaisi enempää ja luonnonvaroja käytettäisiin jatkossa kestävällä tavalla niin taloudellisen toiminnan laajuutta tulisi kutistaa sekä yksilöiden että organisaatioiden kuin myös kansallisvaltioiden osalta (3). Ja sopivina kestämättömyyden mittareina voitaisiin tällä hetkellä käyttää bruttokansantuotteen kasvua ja organisaatioiden liikevaihdon sekä yksilöiden kulutuksen kasvua. Kuvaavathan nämä taloudellisen toiminnan laajuuden mittarit mainiosti yhteyttä luonnonresurssien käyttöön ja hiilidioksidipäästöjen määrään (joko suorasti tai epäsuorasti) (4).

Tuhoaminen ei voi jatkua

Kestävän kehityksen tarpeesta alettiin laajamittaisesti keskustella Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1987 julkaiseman Brundtlandin raportin myötä. Raportin mukaan ihmiskunnan kehityksen tulisi olla kestävää siten, että sen avulla voitaisiin tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän omat tarpeensa. Nykyhetken tarpeiden tyydyttämisellä ei tarkoitettu länsimaisten ihmisten ja yritysten vaurauden lisäämistä entisestään vaan erityisesti maailman köyhimpien perustarpeiden tyydyttämistä.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi raportissa annettiin merkittävä huomio ekologiselle kestävyydelle, joka kohdistui erityisesti luonnonresurssien säilyttämiseen, päästövähennyksiin, ja jätemäärän minimointiin sekä ekosysteemien suojelemiseen kokonaisuudessaan, jotta edellytykset elämälle säilyisivät maapallolla. Raportin mukaan meidän tulisikin säilyttää tietty määrä luonnonvaroja ja turvata ekosysteemien kestävyys. Toimenpiteitä tähän suuntaan ei kuitenkaan ole tehty riittävästi. Lisääntyneiden lajikuolemien myötä ekosysteemit jatkavat romahtamistaan ja luonnonvarojen kulutus kiihtyy vuosittain (5). Monet päättäjät toki ymmärtävät, että tuhoamisen sijasta luonnonvaroja sekä ekosysteemejä tulisikin suojella ja säästää tuleville sukupolville. Tarjotut ratkaisuvaihtoehdot ovat kuitenkin ongelmallisia.

Lisää ihmiskeskeistä kontrollia

Keskeiseksi ratkaisumalliksi kestävyyden ongelmaan on tarjottu uusinta olemassaolevaa teknologiaa, erilaisia koneita ja laitteita. Ydinvoimateknologia on yksi näistä, jonka avulla pyritään mahdollistamaan energian saatavuus ja keskittynyt tuotanto sekä kulutusyhteiskunnan jatkuvuus. Ihmisen rakentamat tehtaat ja erinäiset järjestelmät eivät kuitenkaan pysty koskaan korvaamaan niitä luonnonresursseja ja -prosesseja, joita kulutusyhteiskunta tuhoaa (6). Näin ollen tekniikan kehittäminen ei ratkaise ylituotannon ja -kulutuksen ongelmaa.

Taloudellinen ja teknologinen kehitys onkin ruokkinut ihmiskeskeistä harhakuvaa siitä, että elämä maapallolla olisi olemassa ainoastaan ihmistä varten. Tätä illuusiota ovat ravinneet nimenomaan maan uumenista löydetyt mittavat energiavarat, jotka teollisen vallankumouksen myötä ovat mahdollistaneet muun muassa ruoan ja energiatuotannon keskittämisen sekä koneiden ja laitteiden laajamittaisen käyttöönoton (7). Liian monet ihmiset ovat vauhtisokeudessaan erehtyneet ajattelemaan, että uteliaisuuden ja omien mielihalujensa tyydyttäminen keinoja kaihtamatta on oikeutettua, ja että voimme hallita luontoa. Näin ei tietenkään ole, koska olemme vain osa elämän kiertokulkua, ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaan vastuussa tekemisistämme myös jälkipolvillemme.

Globaalissa ja erikoituneessa maailmassa fossiilisiin luonnonvaroihin perustuva talousjärjestelmä pitkälti estää meitä näkemästä yhteyksiä asioiden, kuten ekologian ja teknologian, välillä (8) ja on osaltaan tuotantohierarkioita pystyttämällä ja yhteiskuntia monimutkaistamalla aiheuttanut modernin ihmisen vinoutuneen luontosuhteen. Valitettavan harva meistä on enää kosketuksessa (ei ihmisen luomaan) luontoon, sillä vietämme aikaamme kaupungeissa ja näyttöpäätteillä. Ja hyvin harva näkee luonnonvaraisissa metsissä, vuorissa, ja eläimissä juurikaan arvoa. Miten voisimmekaan haluta suojella ja säästää jotain sellaista, mitä emme tunne arvokkaaksi?

Raskas talouspoliittinen kytkös

Suomen talouspoliittinen eliitti viittaa edelleen usein kestävään kehitykseen tulevaisuudesta puhuttaessa. Käsitteen sisältö on toki muutettu palvelemaan heidän ideologiaansa, uusliberalismia, globaalin pohjoisen dominoivaa talouspoliittista aaterakennelmaa. Tässä 1970-80 -luvuilla läpi lyöneessä markkinafundamentalismin renessanssissa tavoitellaan talouskasvua ja kilpailukykyä sekä yksityisen omistusoikeuden laajentamista markkinoita vapauttamalla. Todellisuudessa uusliberalismissa on enemminkin ollut kyse valtioiden muokkaamisesta palvelemaan monikansallisen pääoman etuja. Tämä ideologia on tarjoiltu suurille massoille ihmiskunnan ainoana vaihtoehtona tai toisaalta härskisti povaamalla vihreää hyvinvointia ja kestävää kasvua. Talouskasvuun perustuvat tulevaisuuden hyvinvoinnin lupaukset ovat kuitenkin ristiriitaisia utopioita, sillä on tiedossa, että kaikki tuleva taloudellisen toiminnan laajentaminen vain pahentaa velkaa tuleville sukupolville saasteiden ja luonnonvarojen liikakäytön johdosta (9).

Kestävän tulevaisuuden kannalta onkin äärimmäisen vahingollista, että uusliberaalit mantrat kasvusta, kilpailukyvystä ja kuluttamisesta on iskostettu syvälle päättäjien, yrityseliitin sekä yksittäisten kansalaisten mieliin. Esimerkiksi yritysjohtajille on lähes mahdotonta selittää miksi heidän tulisi osallistua kestävään toimintaan, joka edellyttää taloudellisen toiminnan kutistamista. Saatikka kertoa yksityisautoilusta ja ulkomaan matkailusta nauttivalle perheelle, että kulutusta tulisi vähentää ja elintasoa laskea. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että kapitalistisen markkinatalouden toimijat näkevät ympäristön ja yhteiskunnan ensisijaisesti panoksina tuotannolle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki (materiaalinen ja ei-materiaalinen, elävä ja ei-elävä) josta vain voi olla hyötyä vaurauden kerryttämisessä tulee alistaa yksityisten tuotantovoimien käyttöön. Näin on käynyt myös kestävän kehityksen ajatukselle.

Kestävyys-käsitteen alistaminen ja hyväksikäyttö

Kestävyys näyttää olevan käsite, jota voi käyttää lähes kuka vain, mihin vain, miten vain, ja milloin tahansa (10). Ihmiskunnan ja ei-inhimillisen maailman olemassaolon näkökulmasta tämä ei liene hyvä asia. Käsitteen monimerkityksellisyys tulee esille erityisesti tilanteissa, joissa kestävyydestä puhuminen auttaa oikeuttamaan tiettyjä poliittisia tavoitteita, kuten terveydenhuollon yksityistämistä tai innovaatio- ja talouskasvuyliopistojen perustamista. Tai yritysmaailmassa, jossa kestävyydestä puhutaan ennen kaikkea välineenä saavuttaa liiketoiminnan muita tärkeämpiä tavoitteita, kuten liikevoiton kasvattamista.Myös kansalaiset tai ’kuluttajat’ (kuten heitä kaupallisuuden kyllästämässä yhteiskunnassa kutsutaan) on saatu ymmärtämään kestävyys erikoisella tavalla. Sen mukaan kestävyyttä voi lisätä kuluttamalla: ostamalla vain erilaisia tuotteita ja palveluita kuin ennen. Asian laita ei valitettavasti ole näin. Kuluttamisesta ei yksinkertaisesti ole olemassa kestävää versiota – varsinkaan täällä materiaalisesti yltäkylläistyneessä pohjoisessa.

Uusliberaalit ideologiset johtoajatukset vapaista markkinoista ja vaihdannasta sekä ehdoton vaatimus talouskasvusta kulkevat siis vahvasti ristiriidassa kestävyyden kanssa. Aikana, jolloin tarvitsisimme rajoituksia luonnonpääoman käyttöön saamme tilalle lähinnä yksityisiä intressejä palvelevaa talouspolitiikkaa, joka kiihdyttää luonnonpääomien hupenemista taloudellisen toiminnan vapauttamisen ja markkinamekanismien keinoin sekä uuden ”puhtaamman” teknologian vauhdittamana. Tätä kasvu- ja teknologiakeskeistä tuotantopolitiikkaa edistävät Suomessa niin puolueet oikealta vasemmalle, erinäiset tutkimuslaitokset ja yliopistot sekä ajatushautomot, kuin myös työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt sekä suuret liikeyritykset, mutta myös tavalliset kansalaiset omilla valinnoillaan. Talouspoliittiset päätöksentekijät ovat kaiken lisäksi ja hyvin johdonmukaisesti (uusliberaalin ideologian mukaisesti) vierittäneet vastuuta kestävyydestä pois valtioilta ja julkishallinnolta, kasvua ja voittoa tavoitteleville yksityisille markkinatoimijoille. Näkyvät kädet ovat pesty vastuusta kestävään kehitykseen.

Tarvittavat toimenpiteet

Vaikutusvaltaiset yritysjohtajat, asiantuntijat ja muut teknokraatit tuntuvat pitkälti sanelevan maailman sekä Suomen ”kehityksen” suunnan. Uusliberaalin ideologian mukaan meidän tulee ennen kaikkea kuluttaa sekä yksityistää ja olla markkinoilla kilpailemassa sekä kasvamassa määrällisesti. Teknologiauskovaisuus taas kannustaa meitä luonnon kontrollointipyrkimyksissä ja luo uskoa ihmisen ylivertaisuuteen suhteessa muuhun maapallon elämään. Mutta kuten olemme historian saatossa ja varsinkin nykypäivän tilanteen valossa hätkähtäneet huomaamaan, tämän suuntainen kehitys ei ole ollut kestävää. Luottamus siihen, että tulevaisuudessa pystytään kehittämään puhdasta teknologiaa, jonka avulla voidaan myös korvata ekosysteemille aiheutetut vahingot, vapauttaa meidät toimimasta kestävästi tänään.

Vastaavanlaisesti vastuu ulkoistetaan uusliberalistisen ideologian myötä. Tällöin ajatellaan, että markkinat ja näkymätön käsi tuovat meille kestävää kehitystä kunhan vain jatkamme kasvua haittaavien instituutioiden ja arvomaailmojen purkamista. Uusliberalistiset fantasiat ja sokea usko teknologian pelastavaan voimaan ovatkin kestävyyden arkkivihollisia, jotka saattavat ehkä luoda illuusion paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa vievät meitä kohti kollektiivista itsemurhaa.

Tulevien sukupolvien tarpeista vastaaminen ei edellytä vapaampia markkinoita ja edistyksellisempää teknologiaa vaan luonnonresurssien käyttökiintiöitä ja säännöstelyä sekä ekosysteemien suojelua. Yhteiskunnallisten rakenteiden lisäksi meidän on vaihdettava arkiset käytäntöjämme sellaisiin, joilla emme osallistu kasvuja fossiilitalouteen vaan luomme vaihtoehtoisia olemisen tapoja. Tämä tarkoittaa varmasti monelle matalampaa elintasoa, ja tarpeiden uudelleen määrittelemistä. Tämä tarpeiden kohtuullistaminen on joka tapauksessa edessämme, sillä halvan öljyn aika on päättymässä (11). Jo pelkästään tästä syystä yltäkylläisyydessä elävien yhteiskuntien, organisaatioiden ja kansalaisten tuleekin kauttaaltaan uudelleenarvioida omat todelliset tarpeensa suhteuttamalle ne köyhyydessä elävien kanssaihmisten todellisuuteen kuin myös tulevien sukupolvien oikeuksiin elää mielekästä elämää.

Tarvittavaan syvälliseen sosiokulttuuriseen muutokseen uusliberalistinen ideologia ja teknologiausko ei meitä johda eikä kannusta. Ne päinvastoin luovat harhakuvan siitä, että voisimme jatkaa niin kuin tähänkin asti – luopumatta talouskasvuhakuisesta kulutus- ja fossiilikapitalismista. Aidosti kestävien tulevaisuuden visioiden tilalle runnotaan vuodesta toiseen talouspoliittisen eliitin etuja palveleva jatkuva huoli kansallisesta kilpailukyvystä. Siitä huolenpito esitetään julkisessa keskustelussa ainoana selviytymisenkeinona maailmanlaajuisessa kapitalistisessa markkinataloudessa, jolla ei ole mitään tiettyä suuntaa taikka inhimillistä saati ekologista arvopohjaa. On aika nujertaa kestävän kehityksen arkkiviholliset.

Kirjoittajat ovat maailman tilasta välittäviä kauppatieteilijöitä. Pasi Heikkurinen (KTT) tutkii kestäviä sekä vastuullisia organisaatioita ja toimii apulaisprofessorina Rauhanyliopistossa, ja Toni Ruuska (KTM) työstää väitöskirjaa talouspoliittisista ideologioista Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Elonkehä-lehdessä (http://elonkeha.com/).

Heikkurinen, P. ja Ruuska, T., (2014). Kestävän kehityksen arkkiviholliset. Elonkehä: Syväekologinen kulttuurilehti, 3: 60-65.

Lähteet:

(1) Ks. Kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) vasta julkaistut raportit, http://www.ipcc.ch/report/ar5/index.shtml.

(2) Lisää massasukupuutosta: Barnosky, A. D., Matzke, N., Tomiya, S., Wogan, G. O., Swartz, B., Quental, T. B., … & Ferrer, E. A. (2011). Has the Earth/’s sixth mass extinction already arrived? Nature, 471(7336), 51-57.

(3) Ihmiskunta tarvitsee 1,5 maapalloa pitääkseen yllä tämän hetkisen elämäntyylin, ks. esim. http://www.footprintnetwork. org/en/index.php/GFN/page/world_footprint/

(4) Talouden kasvu (BKT:llä mitattuna) korreloi suoraan sekä luonnonresurssien käytön lisääntymisen että hiilidioksidipäästöjen kasvun kanssa, ks. Jackson, T. (2011). Hyvinvointi ilman kasvua: rajallisen planeetan taloustiede. HS kirjat, ja Victor, P. A. (2008). Managing without growth: slower by design, not disaster. Edward Elgar Publishing.

(5) Ks. Barnosky, A. D., Hadly, E. A., Bascompte, J., Berlow, E. L., Brown, J. H., Fortelius, M., … & Smith, A. B. (2012). Approaching a state shift in Earth/’s biosphere. Nature, 486(7401), 52-58.

(6) Esim. Daly, H. E., 1992. Steady-state Economics. Earthscan, London.

(7) Ks. Salminen, A., Vadén, T. (2012). Energia ja kokemus. niin & näin: Tampere.

(8) Salminen, A., Vadén, mt.

(9) Ks. esim. Jackson (mt.), luku 5.

(10) Heikkurinen, P. (2014). Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet. Tieteessä tapahtuu, 32(4): 10-16.

(11) Salminen, A., Vadén, T. (2012). Energia ja kokemus. niin& näin: Tampere.